Niin pian kuin hän näki Hermaan seisovan edessänsä kypärä päässä, niin hänessä heräsi halu pitkittää Hermaan aloittamaa pukemista.
Hän sovitti innokkaasti ja aivan viattomasti asetakin oikein hänen päällensä ja auttoi häntä panemaan rautapaitaa kiinni soljella ja vyöttämään miekkaa kupeellensa.
Tämän työn kestäessä, jolloin erakko käyttihen aivan kömpelösti, helähti tuon tuostakin hänen iloinen, soinnukas naurunsa.
Mutta kun erakko — mikä myöskin vähän väliä tapahtui — yritti tarttua hänen käteensä, niin hän löi häntä voimakkaasti sormille ja torui häntä.
Tämän hupaisen leikin kestäessä katosi Hermaan ujous, ja hän alkoi puhua hänelle, kuinka vastenmielistä hänestä yksitoikkoinen vuorella eläminen oli. Hän kertoi, että itse Pietari oli kehoittanut häntä ulkona maailmassa koettelemaan voimiansa, ja hän vakuutti Sironalle, että hän, jos hänen isänsä parantuisi, aikoi ruveta sotilaaksi ja toimittaa mainehikkaita urotöitä.
Sirona oli samaa mieltä sekä kiitti ja kehoitti häntä. Sitten hän moitti hänen velttoa ryhtiänsä, osoitti hänelle koomillisen totisena, kuinka sotilaan tulee seisoa ja käydä, sanoi itseänsä hänen ekseerausmestariksensa, ja häntä huvitti se into, millä Hermas koetteli matkia häntä.
Täten leikkiessä kului aika.
Hermas tunsi itsensä reimaksi sotilaspuvussaan ja onnelliseksi Sironan läsnäolosta ja vastaisten urotöiden toivosta; Sirona taas oli niin iloinen, kuin hän muuten oli vaan kisatessansa senaattorin lasten kanssa, ja Mirjamin hurja parkaisukin, jota Hermas oli pitänyt pöllön huutona saattoi hänet vaan hetkeksi muistamaan sitä vaaraa, jonka alaiseksi hän antautui.
Pietarin orjat olivat jo aikoja sitten käyneet levolle, kun leikkiminen Hermaan kanssa vihdoinkin alkoi väsyttää häntä, ja hän käski hänen riisua yltänsä varukset ja lähteä sieltä.
Hermas totteli häntä, ja Sirona avasi kadun puoleisen ikkunan luukut ja lausui kääntyen häneen: