"Pihan kautta et saa mennä, sinun täytyy tästä ikkunasta hypätä ulos. Mutta tuolla tulee joku ylöspäin pitkin katua, antaa hänen ensin käydä ohitse. Se ei kauvankaan kestä, sillä hänellä näyttää olevan kiire".
Varovasti hän sulki luukut ja alkoi taas nauraa, kun hän näki, kuinka saamaton Hermas oli, riisuessaan säärivaruksia.
Mutta jopa hälveni hymy hänen iloisilta huuliltaan, sillä katuportti aukeni, hänen vinttikoiransa ja senaattorin talon koirat alkoivat haukkua, ja hän tunsi miehensä äänen, joka koki hillitä koiria.
"Pois, pois, jumalain nimessä!" hän huusi vapisevalla äänellä, sammutti lampun sillä nopealla neuvokkaisuudella, jonka sallimus suopi heikoille naisille aseeksi äkillisen vaaran uhatessa, lykkäsi Hermaan ikkunan ääreen, työnsi luukut auki, ja sanomatta hänelle jäähyväisiäkään nuorukainen hyppäsi rivakasti ulos ikkunasta ja riensi kaikissa taloissa heränneiden koirien haukkuessa katua myöten ylöspäin pientä kirkkoa kohti.
Hän ei ollut vielä kulkenut puoltakaan sinne vievää tietä, kun eräs mieshaamu astui häntä vastaan.
Tuskissaan hän juoksi huonerivin varjoon, mutta yöllinen kuljeksija joudutti kulkuansa suoraan häntä kohden.
Silloin hän alkoi uudestaan juosta; mutta mies seurasi häntä aivan kantapäissä, kunnes hän oli päässyt talojen piiristä ja astunut vuoripolulle.
Hermas huomasi olevansa nopeampi kuin takaa-ajajansa ja oli jo hyppäämäisillään yli kallioharkon, joka sulki tien, kun hän kuuli takanaan nimeänsä huudettavan.
Hän pysähtyi, sillä hän oli äänestä tuntenut sen miehen, jota pakeni, hyväsydämiseksi Paavaliksi.
"Sinä se siis olet", Aleksandrialainen sanoi ja hengitti kiivaasti ja läähöttäen. "Niin, sinä olet nopeampi kuin minä. Vuodet painavat kuin lyijy jaloissamme, mutta tiedätkös, mikä se on, joka etenkin antaa niille nopeat siivet? Olethan vast'ikään saanut kokea sitä! Paha omatunto, luulen minä. Ja sinun omastatunnostasi saattaisi nyt jutella kauniita asioita. Koirat haukkuvat sen kyllin kovaan yön ilmoihin!"