— Tuulimyllystä tuolta portilta, vastasi toinen. — Airut pysähtyi sillalle, joka oli aivan meidän allamme. Pulska mies hän oli, komealla ratsulla. Torventoitottaja oli myöskin ratsain, ja hänellä oli torven ympärillä suuri samettiverho, joka oli kirjailtu täyteen kultalankoja ja helmiä. He anoivat että portti avattaisiin, mutta kiinni se vain pysyi.
— Oikein, oikein! huudahti rouva Heemskerk. — Mutta prinssin lähetti, tuo Bronkhorst, minusta käy kummaksi. Ei hän meistä liioin välitä, kun vain kuningatar ei suutu ja lakkaa antamasta apua. Hän tahtoisi olla Chesterille mieliksi ja päästää hänet kaupunkiin, niin olen kuullut.
— Niin hän tahtoisi, virkkoi kaupunginsihteeri van Houtin vaimo. — Mutta teidän puolisonne, Maria rouva, ja minun mieheni — tapasin häntä juuri tänne tullessani — tekevät voitavansa sen estämiseksi. Molemmat Nordwykin herrat ovat samaa mieltä kuin he, joten komisario mielipiteinensä ehkä jää vähemmistöön.
— Suokoon Jumala että niin kävisi, huudahti taiteilija Vilhelmin äiti tarmokkaaseen tapaansa. — Huomenna tai ylihuomenna olemme saarroksissa, niin ettei kissakaan enää pääse luikahtamaan kaupungista; ja mieheni sanoo että meidän tulisi alusta pitäen säästää ruokavarojamme.
— Puolituhatta syömäriä lisäksi kaupunkiin nielemään lapsiltamme ruokapalat, — sitä vailla! huudahti rouva de Haes heittäytyen tuoliin että se rasahti ja lyöden polveensa.
— Ja ne ovat englantilaisia, arvoisa serkku, englantilaisia, keskeytti veronkantajan vaimo Margareeta rouvaa. — Ne eivät syö, vaan ne ahmivat! Eihän meikäläisiltäkään puutu ruokahalua, mutta Nordwykin herra — tarkoitan nuorempaa, joka kävi prinssin lähettinä kuningattaren tykönä, — kertoi Vilhelmilleni mistä kaikesta tuollainen englantilainen ahma kykenee tekemään lopun. Ne pureksivat naudanlihaa kuin juustoa vain, ja meidän oluemme on kuin astiavettä heidän tumman mallasjuomansa rinnalla.
— Tuo kaikki vielä olisi siedettävissä, sanoi Barbara, — kun ne vain olisivat rohkeita sotureita. Meneekö satakunta nautaa enemmän vai vähemmän, siitä ei toki niin paljoa riippune, ja kyllä puute paastoamaan opettaa. Mutta noiden käpälämäkeläisten takia en uhraisi edes ainoatakaan Adrianimme harmaista kaniineista.
— Ei kannattaisikaan, sanoi rouva de Haes. — Nyt menen kotiin, ja jos saan mieheni käsiini, niin hän saa kuulla, mitä kunnon ihmiset ajattelevat englantilaisista.
— Tyyntykää, serkku, tyyntykää, sanoi nyt pormestari van Swietenin rouva, joka tähän saakka mitään puhumatta oli leikitellyt kissan kanssa. — Uskokaa pois, on oikeastaan aivan yhdentekevää laskemmeko nuo apujoukot kaupunkiin vai emme, sillä ennenkuin karviaismarjat ovat kypsyneet meidän puutarhassamme on vastarinta lopussa — joka tapauksessa.
Maria, joka tarjoeli leivoksia ja maustettua viiniä, laski tämän kuullessaan tarjottimen pöydälle kysyen: