— Sitten kuin on liian myöhäistä. Toinen onnettomuus tulee toisen lisäksi, ja ketä kohtaavat tuon nälkään nääntyvän kansan kiroukset? Minua, minua, minua yksin!
— Komisario van Bronkhorst on sinun puolellasi.
Pietari hymyili katkerasti ja sanoi:
— Hän joutui myös eilen sairasvuoteelle. Ruttoa, sanoi Bontius. Minä, minä saan yksin kestää kaiken.
— Me autamme sinua sitä kestämään, huudahti Maria. — Ensin puutetta, sitten nälkää, kuten olemme luvanneet.
— Eikä vain sitä. Tänään käytettiin viljat loppuun. Leipä on lopussa.
— Meillä on vielä nautoja ja hevosia,
— Ylihuomenna käydään niihin käsiksi. Tänään määrättiin kaksi naulaa luineen aina neljälle ihmiselle. Leipä loppuu, liha loppuu, maito loppuu! Ja mitä seuraa sitten? Ajattelepas äitejä, rintalapsia, sairaita! Ja meidän Liisaa!
Epätoivoissaan painoi pormestari kätensä ohimoltansa vasten. Mutta
Maria sanoi:
— Rohkeutta, Pietari, rohkeutta! Jotakin meillä on jäljellä ja siitä emme saa luopua — nimittäin toivo.