— Jo riittää, huudahti ritari tarttuen miekkansa kahvaan. — Millä oikeudella te…
— Millä oikeudella puhun näin katkeria sanoja, aioitte kysyä? keskeytti Pietari herra paroonia ja tähtäsi synkät katseensa tämän silmiin. — Milläkö oikeudella? Sen voin teille sanoa. Tämän oikeuden suo minulle kelpo isäni mykkä suu, hänen, joka mestattiin uskonsa tähden, tämän oikeuden suo minulle mielivalta, joka ilman tutkintoa tuomitsi minut veljineni maanpakoon, tämän oikeuden suovat minulle espanjalaisten rikotut valat, tämän maan hävitetyt vapaudenkirjat, tämän kurjan, kidutetun, kelpo kansan hätä, — se kun on joutuva perikatoon, ellemme sitä pelasta.
— Te ette voi sitä pelastaa, vastasi Wibisma levollisemmalla äänellä. — Te syöksette kuilun partaalla hoipertelevan joukon syvyyteen, ja joudutte itse sen muassa perikatoon!
— Me olemme luotseja. Ehkä voimme toimittaa pelastusta, ehkä myöskin uppoamme syvyyteen niiden kanssa, joiden tähden olemme valmiit kuolemaan.
— Noin te puhutte, ja kumminkin olette solminnut itseenne nuoren kukoistavan vaimon.
— Herra parooni, te olette tullut tähän huoneeseen kantajana pormestarin luo ettekä suinkaan vieraana tai ystävänä.
— Niin kyllä, mutta minä tulin hyvissä aikeissa varoittamaan päämiestä, joka johtaa tätä ihanaa, onnetonta kaupunkia. Kerran olette säästyneet rajuilmalta, mutta uusi ja paljoa vaarallisempi vetäytyy kokoon teidän ylitsenne.
— Me emme sitä pelkää.
— Ettekö nytkään vielä?
— Nyt täydestä syystä vähemmin kuin ennen.