— Kuollut, Vilhelmin kallis lemmikki kuollut! mumisi pormestari itsekseen kuin unessa. Tarmokkaasti hilliten tunteitansa hän sanoi sitten lujalla äänellä:
— Suokaa anteeksi, arvoisa herra. Hetket kuluvat. Minun täytyy mennä raatihuoneelle.
— Ja te aiotte antamastani tiedosta huolimatta yhä edelleen puolustaa luopumista?
— Niin aion, herra, niin totta kuin olen hollantilainen.
— Muistakaa Haarlemin kohtaloa.
— Minä muistan sen asukasten vastarintaa ja pelastunutta Alkmaaria.
— Mies, mies! huudahti parooni. — Kaiken kautta, mikä on pyhää, rukoilen teiltä tulemaan järkiinne.
— Jo riittää, herra parooni. Minun täytyy mennä raatihuoneelle.
— Ei, parisen sanaa vielä, vain pari sanaa. Tiedän, että te nimitätte meitä luopioiksi, karkureiksi ja paljoksi muuksi — mutta niin totta kuin toivon Jumalalta armoa, te tuomitsette meitä väärin! Minä rakastan tätä maata ja tätä ahkeraa, kunnon kansaa yhtä innokkaasti kuin tekin, sillä virtaahan sen verta minunkin suonissani. Olenhan minäkin allekirjoittanut kompromissin. Tässä nyt seison edessänne, herra. Katsokaa minua. Olenko minä Juudaksen näköinen? Olenko espanjalaisen näköinen? — Voitteko sitä paheksua, että minä uskollisesti pidän kuninkaalle vannomani valan? Mistä ajasta alkaen on Hollannissa ruvettu pitämään valoja leikinasiana? Te, Oranialaisen ystävä, olette vakuuttanut suovanne jokaiselle hänen oman uskonsa, enkä sitä epäilekään. No hyvä, minä pysyn vanhalle kirkolle uskollisena, olen katoolilainen ja sinä pysyn. Mutta tällä hetkellä tunnustan vapaasti: samoin kuin te, minäkin vihaan inkvisitsioonia ja Alban veritöitä. Ne kuuluvat yhtä vähän meidän uskontoomme kuin kuvain raastaminen kuului teidän uskontoonne. Minulle ovat kotimaamme oikeudet yhtä kalliit kuin teillekin. Niiden takaisinvoittaminen on minun pyrkimykseni kuten teidänkin. Mutta kuinka meidän, tämän pienen joukon, voisi onnistua ajan pitkään vastustaa maailman mahtavinta valtakuntaa? Jos voitammekin kerran tai pari, niin jokaisen voitetun sotajoukon sijaan ilmestyy kaksi uutta, suurempaa. Väkivallalla emme saa mitään aikaan, mutta viisaalla myöntyväisyydellä ja järkevillä toimenpiteillä paljonkin. Filipin rahastot ovat tyhjät; sotajoukkonsa hän tarvitsee muihin maihin. Käyttäkäämme siis hänen pulaansa hyväksemme! Pakottakaamme hänet korvaukseksi jokaisesta kaupungista, joka palaa hänen turviinsa, vahvistamaan joku kadottamamme oikeus. Ostakaamme häneltä sillä, mitä meille on jäänyt muinoisista rikkauksistamme, ne oikeudet, jotka hän taistelussa kapinoitsijoita vastaan on anastanut itselleen. Voitte luottaa siihen, ettemme tule säästämään varojamme, minä ja hengenheimolaiseni. Teidän mielipiteenne vaikuttaa paljon tämän kaupungin neuvostossa, te olette Oranialaisen ystävä, ja jos voisitte taivuttaa hänet…
— Mihin, jalo herra? ·