Hän ei olisi tahtonut mennä, mutta hänen oli mahdotonta kieltäytyä tulemasta, ja niin hän saapui paikalle määrättyyn aikaan.
Etuhuoneen viereisessä kamarissa odotti häntä Henriika. Tämä näytti vakavammalta kuin edellisenä päivänä, varjot silmien alla olivat entistä tummemmat, ja hänen poskiensa hehkuva puna johti Vilhelmin mieleen Belotti’n huolet hänen terveydentilastansa. Vastattuansa Vilhelmin tervehdykseen hän sanoi nopeasti, ilman esipuheita:
— Minun täytyy puhella kanssanne. Tehkää hyvin ja istukaa. Lyhyesti sanoen: Tapa, jolla eilen tervehditte minua, on herättänyt kaikenlaisia mietteitä mielessäni. Epäilemättä muistutan suuresti jotakin toista naista, jota lienette tavannut Italiassa. On ehkä kysymyksessä eräs minulle hyvin läheinen henkilö, jonka olopaikkaa en tiedä. Vastatkaa minulle rehellisesti, sillä minä en kysy turhasta uteliaisuudesta. Missä te häntä tapasitte?
— Luganossa. Matkustimme samassa vaunussa Milanoon, ja myöhemmin tapasin häntä Roomassa ja siellä olin kuukausimääriä joka päivä hänen seurassansa.
— Siis tunnette hänet varsin hyvin. Onko teistä yhdennäköisyys hämmästyttävä vielä nytkin, kun olette nähnyt minut toistamiseen?
— On, ylen hämmästyttävä.
— Siis täytyy olla olemassa olento, joka minuna kummittelee. Onko hän täältä kotoisin?
— Hän nimitti itseänsä italialaiseksi, mutta hän ymmärsi hollanninkieltä, sillä hän selaili usein kirjojani ja ymmärsi keskusteluitamme, kun puhelin kotimaastamme olevien nuorten maalarien kanssa. Luulen hänen olleen saksalaista aatelissukua.
— Seikkailijatar siis! Entä hänen nimensä?
— Isabella; — mutta luullakseni ei ole syytä nimittää häntä seikkailijattareksi.