Ääni tukehtui taas kuolevalta ja kreivi katseli liikutettuna ja epäröiden vuoroon seppää vuoroon juutalaista. Hänen poikansa poskille valui kyyneleet virtanaan ja kun tämä näki miten isä viivytteli täyttää kuolevan viimeistä toivomusta ja kun katse tuosta pian sammuvasta silmästä sattui hänen omaan silmäänsä, niin hän hiipi lähemmäksi isäänsä, joka taisteli vastakkaisia tunteita vastaan ja kuiskasi itkusilmin hänelle:
"Herra isäni, herra isäni, huomenna on joulu-aatto. Kristuksen tähden tehkää minun mielikseni ja täyttäkää hänen rukouksensa! Laskekaa irti Ulrikin isä, laskekaa hänet! Tehkää se, herra isä! Minä en tahdo mitään muuta joululahjaa."
Silloin heltyi kreivinkin sydän ja kun hän kohotti kyyneleisen katseensa ja näki Elisabethin ja syvällisen tuskan hänen kasvoissaan, kun hän tämän sylissä näki kuolevan, lempeän ja kauniin miehen, niin hänen mielestään tuntui kuin olisi hän nähnyt Jumalan kärsivän äidin ihka elävänä edessään ja oli joulujuhla — seuraavana päivänä oli jouluaatto, ja loukattu ylpeys saatiin vaikenemaan, hän unhotti kärsimänsä häväistyksen ja huudahti niin isolla äänellä kuin jos hän olisi toivonut, ettei ainoakaan sana olisi jäänyt kuulematta kuolevaiselta, jonka kuulo yhä heikkeni:
"Minä kiitän Teitä avustanne. Aatami on vapaa ja lähteköön Teidän vaimonne ja lapsenne kanssa mihin hän itse haluaa. Kunniasanani kautta, Te voitte rauhassa ummistaa silmänne!"
Silloin Lopez vielä kerran hymyili, nosti kättään ikäänkuin kiittääksensä, laski sitte sen lapsensa pään päälle, katsahti Ruthiin rakkaasti viimeisen kerran ja soperteli hiljaa:
"Elisabeth, nosta päätäni vähän ylemmäksi." Ja kun vaimo oli tehnyt hänen pyyntönsä mukaan, katsoi hän suoraan vaimonsa kasvoihin ja kuiskasi hiljaa: "Nukkuminen ilman unennäköjä — uusi elämä uusissa hahmoissa ikuisessa kiertokulussa — — Ei! Näetkös, kuuletko — — Solo in parte — — Teidän kanssanne — Oi — — nuoli — — vedä nuoli haavasta! Elisabeth, Elisabeth, — — se teki kipeää — — Nyt — — nyt — kuinka hyljätyt ja avuttomat olimmekaan. Ja kuitenkin, kuitenkin — — Sinä — sinä — minä — — me tiedämme mitä onni on. Sinä — minä — anna minulle anteeksi! — — Minä annan anteeksi — — anteeksi — —"
Kuolevan käsi hervahti pois lapsen pään päältä, hänen silmänsä painuivat umpeen, mutta lempeä hymy, johon hän oli päättänyt puheensa, näkyi vielä kuolemankin hetkellä hänen huulillaan.
Yhdestoista luku.
Hiljaa oli kreivi lausunut "amen" kun Lopez sanoi viimeisen sanansa. Hän meni sitte lesken luo ja koki tätä lohduttaa ystävällisillä ja sydämellisillä sanoilla, jotka hänelle olivat omituisia.
Hän käski viimein väkensä avaamaan sepän siteet ja viipymättä viemään hänet sekä vaimot ja lapsen maan rajalle. Hän puhui myöskin Aatamille, mutta muutaman sanan vaan, eikä juuri iloisia puheita niinkuin tavallisesti, vaan vakavia ja ankaria sanoja.