"Hm, hm, niin oikein," vanhus jupisi. "Koska se on jumalalle — hän saattaisi pikemmin olla sitä vailla, kuin nälkäinen ihmisparka."
Sitten hän jatkoi totisena ja arvokkaan näköisenä, niinkuin opettaja, joka tahtoo korjata varomatonta puhettansa, minkä oppilas on hänen suustansa kuullut, toisella paremmalla:
"Tosin uskottuihin esineisin ei saa koskea, ja jumala ensin — sitten ihmiset. Jos vain tietäisin, miten… Mutta isäni sielun nimessä, lähettäähän Serapis itse meille, mitä tarvitsemme! Kuule jalo Scipio eli Publius, koska sinua niin saan nimittää, astu tänne ja katso tuonne akaasioihin päin. Etkö näe siellä suosikkiani, opasta, leipää ja paistetuita kananpoikia, joita orjanne ottaa nahkalaukusta? Nyt hän asettaa vielä viiniruukunkin pöytäliinalle, jonka hän on levittänyt Euleuksen suurten jalkojen eteen. Pian he huutavat teitä aterialle, mutta minä tunnen erään kauniin, nälkäisen lapsen, jolta valkoinen kissa aamulla varasti aamiaisen. Antakaa minulle häntä varten leivän puolikas ja kanan siipi ja, jos tahdotte, vielä lisäksi granaatti-omena tahi joku niistä persikoista, joihin eunukki juuri käypi käsiksi. Saisi niitä olla kaksikin sillä minä voin käyttää niitä molempia."
"Serapion!" Irene sanoi hiukan moittivalla äänellä, luoden silmänsä maahan; mutta Kreikkalainen huudahti innokkaasti:
"Enemmän, paljoa enemmän minä saatan sinulle antaa. Minä riennän heti…"
"Pysähdy," Publius häntä käskevästi keskeytti, tarttuen hänen olkapäähänsä. "Minulta Serapion pyysi, ja minä itse tahdon tehdä ystäväni mieliksi."
"Mene sitten!" Kreikkalainen huudahti nopeasti pois kiitävälle Publiukselle. "Sinä et suvaitse Memphiin kauniinten huulten kiittävän minua. Katsoppas, Serapion, mitä hän kiiruhtaa. Nyt täytyy Euleus paran nousta ylös. Niilihevonen saattaisi häneltä oppia, miten se on tehtävä oikein kömpelösti. Tuolla tapaa pitkittä mutkitta menetellään. Roomalainen ei paljon kysele, ennenkuin hän ottaa. Kas tuossa hänellä nyt on, mitä hän tarvitsee. Kuten lypsinlehmä, jolta vasikka viedään pois, Euleus häntä katselee. Kyllä kai minä itsekin paljoa mieluummin söisin persikoita kuin katselisin niitä vietävän pois. Mitäpä jos kansa saisi foorumilla nähdä tämän! Publius Cornelius Scipio Nasica, suuren Scipio Africanuksen oikea pojanpoika, kantaa aterioidessa palvelevan orjan tavoin vatia kummassakin kädessään! No, Publius, mitä Rooma voittajana tällä kertaa tuopi muassaan?"
"Makeita persikoita ja paistetun fasaanin," Corneliolainen nauroi ja antoi ikkunasta erakolle kaksi vatia. "Vanhuksellekin jäi vielä kylliksi."
"Kiitoksia, paljon kiitoksia!" Serapion lausui, viittasi Irenen tulemaan luoksensa, antoi hänelle kullan keltaista vehnäleipää, puolet Euleuksen jo kahtia jakamasta linnusta ja myöskin kaksi persikkaa ja kuiskasi hiljaa hänelle:
"Toisen Klea itse noutakoon minulta noiden mentyä pois. Kiitä nyt tätä hyvää herraa ja mene."