Hetkisen tyttö seisoi hämmästyneenä ja korvia myöden punehtuneena, puri
alahuultansa pienillä kiiltävillä hampaillaan, ollen äänetönnä
Roomalaisen edessä, ja vältti hänen mustien silmiensä totista katsetta.
Sitten hän tointui ja sanoi:
"Sinä olet kovin hyvä. Minä en osaa kauniita sanoja puhua, mutta minä kiitän sinua ystävällisesti!"
"Ja tämä ystävällinen kiitos tekee tämän suloisen aamun minulle vielä ihanammaksi," Publius vastasi. "Minä ottaisin mielelläni yhden sinun hiuksissasi olevista kukista muistoksi tästä aamusta ja sinusta."
"Ota ne kaikki!" Irene huudahti irroittaen nopeasti kukat hiuksistaan ja ojentaen ne Roomalaiselle, mutta ennenkuin tämä niihin oli tarttunut, Irene veti kätensä takaisin ja lausui totisena:
"Ne ovat olleet kuningattaren kädessä! Sisareni Klea sai ne eilen juhlakulkueessa."
Corneliolaisen kasvojen piirteet kävivät, hänen tätä kuullessaan, totisiksi ja käskevästi sekä Lyhyesti hän kysyi:
"Onko sisarellasi mustat hiukset ja onko hän sinua suurempi ja onko hänellä juhlakulkueissa kultainen seppele? Antoiko hän sinulle nämät kukat? Antoi, sanotko niin? No niin, hän sai minulta kukat, mutta vaikka hän otti ne vastaan, niin eivät ne kuitenkaan näytä miellyttäneen häntä, sillä sitä, mitä pidetään arvossa, ei anneta pois, ja sen vuoksi ne lentäköötkin matkoihinsa!"
Tätä sanoessaan Publius heitti kukat huoneen yli ja jatkoi sitten lempeämmällä äänellä:
"Sinun, lapseni, ei tarvitse kärsiä mitään vahinkoa kadottamasi pääkoristeen tähden. Anna minulle granaattikukkasi, Lysias."
"En maar," tämä vastasi. "Sinä tahdoit itse tehdä ystäväsi Serapionin mieliksi, kun äsken estit minua tuomasta persikoita, ja nyt minä tahdon omalla kädelläni antaa granaattikukkani kauniille Irenelle."