Sillä välin Publius seisoi aivan hänen vieressään ja koettaessaan häntä auttaa hänen sormensa koskivat Klean sormiin.
Kun sitten, eikä suinkaan erehdyksestä hänen voimakas ja kumminkin vapiseva kätensä asettui Klean kädelle, niin tämä salli sen vähän aikaa olla siinä, sillä hänestä tuntui kuin lämpöinen pilven pyörre olisi hänen sydämestään liidellyt ja verhonnut hänen sielunsa ja lannistanut hänen tahdonvoimansa ja himmentänyt hänen silmäinsä nä'ön.
"Klea", Publius vielä kerran sanoi myöskin aikoen tarttua hänen vasempaan käteen.
Ikään kuin lyhyestä unesta todellisuuteen palautettuna, Klea veti heti kätensä Publiuksen kädestä, työnsi avaimen lukkoon, aukaisi oven ja sanoi melkein käskevän totisesti: "Mene sinä edelle!"
Publius totteli tätä käskyä ja astui juhlallisen, kallioon hakatun ja niukasti valaistun luolan laveaan eteiseen.
Hänen edessään oli kaareva käytävä, jonka loppua hän ei voinut nähdä ja molemmin puolin, oikealla ja vasemmalla, olivat ne huoneet, joissa kuolleitten pyhien eläinten sarkkofaagit olivat.
Jokaisen tämmöisen mahdottoman suuren kivikirstun yläpuolella paloi yöt päivät lamppu, jonka valo, kuin valosta kudottu peite, tunkeutuen kaikkialle, missä vaan avonaisia hautakammioita oli, luolan synkän pimeän läpi, kirkkaana levisi kallion sisustaan vievälle pimeälle tielle.
Minkälaisen paikan Klea oli valinnut hänen kanssaan puhellakseen!
Mutta vaikka hänen äänensä kylmältä kajahti, niin ei hän itse kuitenkaan ollut kylmä ja tunnoton, kuin Orkuksen haamut, jota tämä hänen rintaansa ahdistava paikka pyhän savuntuoksuineen muistutti, sillä hän oli tuntenut, että Klean sormet hänen niitä koskettaessaan vapisivat, ja kuin hän Kleaa auttaakseen, lähestyi aivan lähelle häntä, silloin Klean sydän oli tykyttänyt yhtä nopeasti ja kiivaasti kuin hänenkin.
Kenen onnistuisi sulattaa tämä kova mutta puhdas- ja jalo-kristallinen sydän, sen yli varmaankin tulvailisi puhtaamman autuuden ihana virta!