Ja jos se oli hän, oliko nainen koskaan niin mittelevin, melkeinpä juhlallisin askelin lähestynyt sitä ystävätään, jota hän on luvannut tavata.
Hän tunsi jo hänen kasvonsa.
Oliko se vaalea kuuvalo, joka ne niin verettömiksi, niin marmorin valkeiksi teki.
Hänen kasvojensa piirteet olivat hiukan jäykät, eivätkä ne kuitenkaan vielä koskaan, ei silloinkaan kuin hän punastuen vastaan otti Publiuksen orvokit, olleet näyttäneet niin moitteettoman ihanoilta, niin juonteiltaan säännöllisiltä ja jaloilta, niin ylhäisiltä ja niin herättäviltä.
Ainakin täyden minuutin molemmat seisoivat ääneti, vaikka olivat aivan vastatusten.
Sitten Publius keskeytti äänettömyyden, huudahtaen lämpöisesti, sydämmellisesti mutta kuitenkin kainosti matalalla, sointuvalla äänellään ainoastaan yhden sanan ja tämä sana oli hänen nimensä: "Klea."
Kuin jumalan tervehdys ja siunaus, kuin Sirenien laulun sointuisin ääni, kuin elämän ja kuoleman tuomarin suusta lähtenyt vapauttava julistus, tämä sana kajahti ja vavahdellen tunki neidon sydämeen, ja jo Klean huulet avautuivat yhtä syvällä ja sydämmellisellä äänellä vastaukseksi Roomalaiselle huutaakseen "Publius", mutta hän hillitsi itseään kaikilla sielunsa voimilla ja sanoi hiljaan ja nopeasti: "Sinä olet myöhään tänne tullut ja hyvä on, että sen teit."
"Sinä olet minua kutsunut", Roomalainen vastasi.
"Toinen on sen tehnyt, enkä minä", Klea koleasti ja hitaasti vastasi, ikään kuin hän nostaisi raskasta painoa, tahi ikään kuin hengittäminen kävisi hänelle vaikeaksi. "Seuraa minua nyt vaan, sillä tässä ei ole oikea paikka sinulle sitä selittää".
Näin sanoen Klea kulki Apishautojen suljettuja ovia kohti ja koetti sovittaa lukkoon samaa avainta, jonka Krates oli hänen huostaansa uskonut, mutta tämä oli vielä niin uusi ja hänen sormensa vapisivat niin suuresti, ettei tämä heti ollut hänelle onnistua.