Kaksi rihkamakauppiasta, jotka päivällä Serapeumin läheistössä tavallisesti tarjosivat tavaroitaan toivioretkiläisille kaupaksi, kohtasivat hänet lähellä kaupunkia.
He katselivat häntä ja toinen sanoi: "Näetkö tuota läähättävää hirviötä? Joll'ei hän istuisi kiinni kopissaan, niin sanoisin tuon olevan ison Serapion erakon."
"Joutavia," toinen vastasi, "hänen lupauksensa sitovat hänet lujemmin kuin kahleet ja siteet. Varmaankin se on joku syrialaisista kerjäläisistä, jotka majailevat Astarten temppelin ympärillä."
"Luultavasti," toinen välinpitämättömästi vastasi. "Lähtekäämme astumaan, sillä vaimoni paistaa meille tänään illalliseksi hanhen."
Tosin Serapion oli lujasti sidottu koppiinsa ja kuitenkin rihkamakauppias oli nähnyt oikein, sillä hän se oli, joka kulki maantietä pitkin ja peloitti vastaantulijoita. Astunta tuntui hänestä pitkän vankeutensa perästä hyvin vaikealta, olletikin koska hän oli paljain jaloin ja jokainen tiellä oleva kivi kosketti hänen aroiksi käyneitä jalkapohjiaan, ja sentäänkin hän pääsi jotensakin nopeasti kulkemaan huomatessaan kaukaa nais-olennon, jota hän luuli Kleaksi.
Monikin, joka erityisessä paikassaan hyvin menestyy omituisuuksineen, joutuu lasten pilkaksi, jos hän irtaantuu ahtaasta ympäristöstään sekaantuakseen omituisuuksineen maailman menoon.
Niin kävi Serapioninkin, sillä etukaupungissa katupojat pilkaten juoksivat hänen perästään, ja kun kolme koreata neitoa, jotka ravintolan edustalla lepäsivät tanssistaan, ääneen nauroivat hänet nähdessään, ja kun eräs kopea sotamies ikään kuin satunnaisesti työnsi peitsensä kären hänen heiluvan harjansa lävitse, silloin hän vasta huomasi metsistyneen ulkomuotonsa, ja hänen täytyi itsekseen myöntää, ett'ei hän semmoisena koskaan pääsisi kuninkaan puheille.
Päättävästi hän astui lähimpään valaistuun parturin huoneesen, joka hänet nähdessään huolestuneena astui myöntitiskinsä taa, leikkuutti tukkansa ja partansa ja näki peilissä, jota mestari piti hänen edessään, ensi kerran moneen vuoteen jälleen omat kasvonsa.
Surumielisesti hymyillen hän nyykäytti vanhettuneille kasvoilleen, jotka hän näki kirkkaassa levyssä, maksoi, mitä häneltä vaadittiin, eikä välittänyt niistä ihmettelevistä silmäyksistä, joilla parturi apulaisineen häntä katseli.
Mielettömälle he luulivat tehneensä palveluksen, sillä kaikkiin heidän kysymyksiinsä hän ei ollut mitään vastannut, ja ainoastaan kerran huutanut syvällä tavattoman kovalla äänellä: