"Ne ovat jo kaksi kertaa niin suuret kuin kuolevainen ihminen!"
Tähtien tutkija otti käteensä amuletin jupisi itsekseen muutamia loitsuja ja haki samalla silmillään niitä olentoja, jotka olivat portinvartiaa peloittaneet.
"Isoja ne ovat," hän sanoi, kun hänkin oli ne huomannut, "ja nyt lähestyvät ne toisiaan ja tulevat yhä pienemmiksi; mutta kumminkin! Varmaankin ne ovat kookkaita haudanraastajia, sillä ylenluonnollisen suuria nuo olennot sentään tuskin ovat olleet."
"Kahdesti niin pitkiä kuin sinä, joka et suinkaan ole pieni!" portinvartia huusi ja painoi huulensa tähtien tutkijan kädessä olevaan amulettiin. "Ja jos ne olisivat rosvoja, niin miksi ei mikään vartia heitä huuda luokseen? miksi eivät heidän huutonsa ja melunsa ole herättäneet vartioita, jotka joka yö tuolla majailevat. Taas kuului samanlainen kova valitushuuto! Oletko koskaan kuullut mokomia ääniä ihmisen rinnasta lähtevän? Suuri Serapis, minä menehdyn tuskasta! Tulkaa kanssani alas, pyhä isä, että saisin hoitaa sairasta poikaani, sillä joka tämmöistä on nähnyt, se ei vahinkoittumatta siitä suoriudu."
Tosin oli kuoleitten kaupungin hiljaisuutta häiritty, mutta kuoleitten henget eivät olleet syypäitä niihin kamaliin seikkoihin mitkä tänä yönä erämaassa hautapatsaitten ja kallioholvien välillä tapahtuivat.
Ihmisiä ne olivat, jotka häiriten pyhän kaupungin rauhaa, kylmäverisinä ja ilkeinä, kuin pahat henget, pimeän kanssa tekivät liiton saattaakseen toisen ihmisen perikatoon, mutta ihmisiä nekin olivat, jotka keskellä synkän yön kauhuja tunsivat sen jumalallisen taimen minkä taivas kätkee kuolevaisten lastensa poveen, omissa rinnoissaan puhkeavan kauneimmiksi kukiksi.
Niin varmaankin taistelun päivänä veren ja ruumiitten keskellä syntyy lapsi, joka itse onnellisena ja muille onnea tuottaen kasvaa omaistensa iloksi.
Se hirviö, jolla oli jalopeuran harja, ja jonka ilmaantuminen ja pikainen erämaahan katoaminen ensiksi oli peloittanut portinvartiaa, oli Memphiisen kulkiessaan kohdannut myöskin useita matkustajia, jotka hänen omituisesta näöstään peljästyneinä olivat pötkineet pakoon tahi koettaneet kätkeytyä; ja kuitenkin se oli tavallinen lämpöverinen, rehellinen, uskollinen ja ystävällinen ihminen.
Mutta ne, jotka hänet kohtasivat, eivät saattaneet katsoa hänen sydämeensä, ja ulkomuodoltaan hän vaan vähän oli muitten ihmisten kaltainen.
Vaikeasti liikkuivat hänen käyntiin tottumattomat jalkansa, joilla oli iso ruumis kannettavana; ja kauhea parta ja runsas harmaaparta, joka heilui milloin sinne, milloin tänne, hänen etsien päätään käännellessään, teki hänet sen näköiseksi, että hän olisi voinut peloittaa rohkeampaakin, jonka tielle hän äkki-arvaamatta sattui.