Klea katseli autuaasti ja kuitenkin tuskallisesti hänen silmiinsä ja hän painoi juuri ensi suudelman Klean huulille, kun molemmat kauhistuen toisistaan väistyivät sillä Klean nimeä huudettiin ääneensä yön hiljaisuudessa, ja heti sen jälkeen kuului aivan heidän lähellään kova huuto ja kumea kiljuna.
"Murhaajat!" Klea huusi ja hiipi vavisten sekä omasta että ystävänsä puolesta, hänen rinnalleen.
Kuolemaan rohkeasta, kunnostaan ylpeilevästä sankarittaresta oli vähässä ajassa tullut heikko, apua tarvitseva, nöyrä nainen.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Serapeumin portin luona olevan Pylonitornin katolla seisoi tähtien tutkija, joka oli kiivennyt temppelin korkeimmalle paikalle tähtiä tähystelläksensä; mutta tänä yönä hän ei näyttänyt voivan täyttää tehtävätänsä, sillä nopeasti kiitävät synkät pilvet peittivät tuon tuostakin sitä taivaan kannen osaa, jota hän mieluimmin olisi tahtonut tutkia.
Kärsimättömästi hän vihdoinkin pani käsistään koneensa ja sitten myöskin vahataulunsa ja kirjoituspuikkonsa ja käski sairaan pikku Philon istua, jonka portinvartiana ollen piti yöllä auttaa Pylonitornissa työskenteleviä tähtien tutkijoita, viemään alas hänen työkalunsa, sillä taivas ei tänään ollut hänen työlleen suotuisa.
"Suotuisa," portinvartia huudahti, kertoen tähtien tutkijan viimeiset sanat ja kohottaen hartioitaan niin korkealle, että hänen päänsä katosi niitten väliin. "Hirmuinen yö tämä on, ja varmaankin suuri onnettomuus meitä uhkaa. Viisitoista vuotta olen minä tässä toimessa ollut ja ainoastaan kerran ennen olen elämässäni tämmöistä kokenut, ja seuraavana päivänä tulivatkin syrialaisen kuninkaan Anthiokuksen sotilaat ja tyhjensivät aarreaittamme. Ja tänään näyttää vielä onnettomammalta kuin silloin! Jo koirantähden nousun aikana kauhea haamu, jolla oli harja kuin jalopeuralla, kiiti erämaan halki, mutta vasta keskiyön aikana alkoi kauhea kummitteleminen, ja sinäkin säpsähdit, kun se Apishaudoissa pääsi valloilleen. Kauheita on odotettavissa, silloin kun pyhät härät nousevat kuolleista ja sarvillaan tölmivät hautaholvin ovea sitä murtaakseen. Usein jo olen nähnyt vainajien sielujen liitelevän, räpyttelevän ja ryömivän vanhan-aikuisten hautaholvien ja kalliorotkojen päällä. Milloin ne liitelivät ihmispäällä varustettuina varpushaukkoina tahi Ibis-lintuina ilmassa hervottomasti ja hitaasti siipiään liikutellen, milloin kulkivat harmaina ruumiittomina varjoina erämaan poikki, milloin käärmeinä luikertelivat sannassa, milloin taas ryömivät kuin nälkäiset koirat ulvoen holvien ovilla. Usein kuulin niiden shakaalin tavoin haukkuvan, monesti nauravan hyenan tavalla, joka tuntee haaskan hajua ilmassa; mutta tänään ne ovat ensi kerran huutaneet raivoavien ihmisten tavoin, ja sitten öhkineet ja valitelleet, ikäänkuin olisivat istuneet hornan kidassa ja kärsineet kauheimpia tuskia.
"Katsokaas, tuolla, tuolla se jälleen liikkuu!
"Oi pyhä isä, masenna se voimakkailla loihtusanoilla.
"Etkö sitten näe, miten ne kasvavat!