Kun Klea siten oli hänen edessään, päästi Publius hänet irti, mutta hän peitti silmänsä kivistävillä käsillään, nyyhki ääneensä kiukusta ja tuntiessaan että häntä niin häpeällisesti oli nöyryytetty.
"Nouse nyt ylös," Publius sanoi täydelleen muuttuneella mielin kuullessaan Klean itkevän. "Onko sinusta siis aivan vaikeata taipua miehen tahdon mukaan, joka sinua ei tahdo eikä saatakaan jättää, ja jota sinä kuitenkin rakastat?"
Kuinka lempeiltä, kuinka hyviltä nämä sanat soivat.
Klea käänsi kuullessaan nämä sanat, silmänsä Publiukseen, ja kun hän näki, että tämä rukoilevan tavoin häntä rakasti, silloin hänen vihansa lauhtui ja muuttui kiitollisuudeksi, ja polvillaan häntä lähestyen Klea nojasi päällään häneen ja sanoi:
"Minun on aina pakosta täytynyt nojautua itseeni ja rakkaudella ohjata toista ihmistä, mutta taitaa kuitenkin olla paljoa suloisempaa itse olla rakkauden ohjattavana, ja sinun omasi minä aina iäti tahdon olla."
"Ja minä tahdon joka hetki kiittää sinua kaikesta sydämestäni ja kaikesta mielestäni!" Publius huudahti ja kohotti hänet ylös. "Sinä tahdoit uhrata henkesi edestäni ja omasi on nyt minun. Minä sinun edestäsi ja sinä minun edestäni, minä puolisonasi ja sinä vaimonani, aina loppuun saakka!"
Molemmin käsin tarttui hän Klean hartioihin ja käänsi hänen kasvonsa omiinsa päin.
Klea ei enään vastustanut, sillä hänestä tuntui suloiselta noudattaa tämän voimakkaan miehen tahtoa.
Kuinka suloiselta hänestä, joka jo lapsuudesta oli ottanut velvollisuudekseen voimakkaana ja valppaana pysymisen, tuntui heikkona olo, ja se että hän sai luottautua voimakkaampaan käteen!
Samalta taitaa ruusupensastakin tuntua, joka ensi kerran tuntee sauvaan nojautuvansa, johonka huolekas puutarhuri hänet sitoo.