Kuunnellessaan näitä raakoja sanoja Serapion virui maassa kauheinta tuskaa tuntien ja saattoi ainoastaan puristella nyrkkiään ja yhä kuivemmiksi käyviltä huuliltaan purkaa kauheita kirouksia.
Hänen näkövoimansa ei vielä ollut heikontunut ja sen kautta hän näki kuun valossa, joka pisti näkyviin taivaalla laajasta pilvettömästä paikasta, miten murhaaja koetti kulettaa mukaansa kaatunutta toveriaan, ja sitten kuunnellen päätään kohotettuaan, hypähti pystyyn ja pötki pitkin askelin pakoon.
Silloin erakko meni tainnoksiin, ja kun hän muutaman minuutin jälkeen taas avasi silmänsä, niin oli hänen päänsä asetettu neidon pehmeään syliin, ja hänen lemmikkinsä Klean ääni kysyi häneltä hellästi:
"Isä, isä parka, miten jouduit tänne erämaiden ja rosvojen käsiin? Tunnetko minut, Kleasi? Tuo, joka etsii haavaasi, mutta ei sitä löydä mistään, on Publius Scipio, Roomalainen. Sano ensiksi, mihin puikko sinuun sattui, että heti sitoisin haavasi, olenhan puoleksi lääkäri ja tunnen semmoisia seikkoja, kuten tiedät."
Erakko koetti kääntää päätään Kleaan päin, mutta kun se ei oikein ollut onnistua, hän sanoi hiljaan: "aseta pääni vieressäni olevan rautakoppelin kaltevaa seinää vastaan; mutta sinä, tyttöseni istuudu eteeni, sillä minä tahtoisin katsella sinua kuollessani. Varovasti, varovasti, Publius, minusta tuntuu aivan siltä kuin kaikki jäseneni olisivat phoinikialaista lasia, joka saattaa särkyä, kuin sitä vain liikutetaan. Kiitoksia, nuori ystäväni, sinulla on voimakkaat kädet, ja sinä saat kohottaa minut vielä vähän korkeammalle. Niin, nyt istun jotenkin auttavasti, ei, hyvästi, kadehdittavan hyvästi, sillä kuu näyttää minulle armaat kasvosi, tyttöseni, ja minä näen kyyneliä poskillasi ja nehän vuotavat minun, äreän ukon tähden. Niin, tuntuu ihanalta, verrattoman ihanalta tämmöinen kuolema."
"Voi, isä, isä!" Klea huusi, "niin et saa puhua. Elää sinun pitää, eikä kuolla, sillä katso tuo Publius tahtoo minua puolisokseen, ja taivahiset tietävät, kuinka mielelläni minä häntä seuraan, ja Irene jää meidän luoksemme minun ja hänen sisareksensa. Ilahuttaneehan edes se sinua, isäni! Mutta sano, missä paikassa haava sinua polttaa, mihin paikkaan murhaaja iski?"
"Lapset, lapset," erakko mumisi, ja kirkas hymyily välähti hänen kasvoillaan. "Kun senkin vielä saan nähdä eläessäni! niin, armolliset jumalat tekevät siinä hyvin, ja saadakseni sen toimeen, minä olisin mielelleni kuollut vaikka sata kertaa."
Klea talui hänen näin puhuessaan, hänen kätensä huulilleen ja sanoi, kyynelien tähden tuskin kuuluvalla äänellä:
"Mutta haava, isä, haava!"
"Vähät siitä, vähät siitä," erakko vastasi, "väkevä myrkky murtaa voimani, eikä tikari, eikä nuoli. Nyt voin rauhallisena kuolla, sillä nyt ette minua enään tarvitse. Sinä Publius, olet nyt tuleva minun asemaani näitten suhteen, ja sinä olet sen paremmin voiva, kuin minä. Klea Publius Scipion vaimona! Uneksinut kyllä olen, että niin olisi käyvä, ja tietänyt olen aina ja tuhansin kerroin itsekseni sanonut samoin kuin nytkin sanon sinulle poikaseni: 'Tämä, tämä Klea on hyvä luonnoltaan ja ainoastaan jaloin hänet ansaitsee.' Sinulle, Publiukseni, minä suon hänet; ja nyt antakaa tässä silmieni edessä toisillenne kätenne, sillä olinhan minä Klealle isänä."