Niin pian kuin rakastavaiset jälleen olivat kahden kesken, Klea tarttui kiihkeästi Corneliolaisen käteen ja sanoi:

"Ystävällisiä sanoja sinä olet minulle puhunut, ja minä kiitän sinua siitä, mutta minä olen tottunut totta puhumaan ja vähimmin kaikista minä tahdon pettää sinut. Kaiken mitä rakkautesi minulle tuottaneekin, saan lahjaksi, sillä sinä et ole minulle ollenkaan mitään velkaa, mutta minä taas sinulle sitä enemmin, sillä sinä olet, sen mukaan kuin nyt olen saanut tietää, temmannut sisareni tämän maan mahtavimman käsistä, mutta minä sitä vastoin kuullessani, että Irene oli sinua seurannut ja että murhaajat sinua uhkasivat, minä täydelleen uskoin, että sinä olit viekoitellut tyttöä armaanasi sinua seuraamaan, ja silloin — silloin — minä vihasin sinua, ja silloin, niin, minun täytyy se tunnustaa — silloin minä kauheassa silmittömyydessäni toivoin sinulle kuolemaa."

"Ja loukkaisiko tämä toivo minua?" Publius kysyi. "Ei, tyttöseni, se vasta minulle oikein osoittaa, että sinä minua niin rakastat, kuin minä tahdon, että minua rakastetaan. Tämmöinen viha tämmöisessä tilassa on rakkauden hämärä varjo ja kuuluu siihen yhtä välttämättömästi, kuin johonkin muuhun todelliseen olentoon. Missä sitä ei ole, siinä ei tarkoitetakaan mitään semmoista, siinä saatetaan ainoastaan tarkoittaa hämärätä utukuvaa, jotain olematonta, varjoa. Klean kaltainen ei rakasta puoliksi eikä vihaa puoliksi, mutta jotain käsittämätöntä hänessäkin on, niin kuin jokaisessa muussa naisessa. Kuinka sinun toivosi, nähdä minut kuolleena, muuttui siksi kauheaksi päätökseksi, että antaisit tappaa itsesi minun puolestani?"

"Minä näin murhaajat," Klea vastasi, "ja rupesin heti inhoamaan heitä ja heidän tehtävätään ja kaikkea sen tapaista; minä en tahtonut hävittää Irenen onnea ja minä rakastin sinua kuitenkin paljoa lämpöisemmin, kuin minä sinua vihasin; ja sitten — mutta jättäkäämme se sikseen!"

"Ei, sano vaan kaikki!"

"Sitten oli aika…"

"No Klea?"

"Sitten, — sillä olenhan kahdesti elänyt nämä viime hetket, kun me äsken vähän puhellen käsitysten istuimme Serapionin ruumiin vieressä, sitten pappien keskiöinen laulu vaikutti sydämeeni, ja kun minä hurskaitten sävelten kaikuessa rukoilin mieleni ylennykseksi, silloin oli kuin kaikki, mikä minussa ennen oli ollut kylmää ja kovaa, nyt olisi tullut vireämmäksi, lempeämmäksi ja lämpöisemmäksi. Kaikkea hyvää ja oikeata ja hyvää piti minun jälleen ajatteleman, ja nopeammin ja helpommin minä päätin uhrata itseni sinun ja Irenen puolesta, kuin minä siitä sitten saatoin luopua. Minun isäni oli Zenon oppilaita…

"Ja sinä," Publius keskeytti häntä, "aiot toimia Stoan opin mukaan. Minä tunnen sen myöskin; mutta minä en tunne sitä siveätä ja viisasta, joka elämästään taistellessaan saattaisi niin elää ja toimia, kuin tämä oppi käskee, toteuttamalla omassa elämässään koko siveyslain pienimmätkin kohdat, rikkomatta niistä yhtäkään. Oletko koskaan kuullut puhuttavan stoalaisen filosoofin sielunrauhasta, kärsivällisyydestä ja tasamielisyydestä? Näyttää siltä, kuin tämä kysymys sinua loukkaisi, mutta sinä et saattaisi omaksesi omistaa yhtäkään näistä ominaisuuksista, sillä minä olen nähnyt sinun rikkovan jokaista niistä: eivätkä ne sovikaan naisen olentoon, ja kiitos jumalten, ett'et sinä ole mikään naispukuun puettu stoalainen, vaan nainen, todellinen nainen, jommoisen naisen olla pitää. Zenolta ja Khrysippokselta et ole mitään muuta oppinut, kuin mitä jokainen talonpojan tytär saattaa oivalliselta isältään oppia, minä tarkoitan totuudessa pysymistä ja hyveen rakastamista. Älä pyri pitemmälle, minä olen siihen jo yllin kyllin tyytyväinen."

"Oi Publius," Klea huudahti, tarttuen ystävänsä käteen, "minä ymmärrän, mitä tarkoitat ja tiedän sinun olevan oikeassa. Onneton on nainen, niin kauan kun luulee itseään voimakkaaksi, eikä luule tarvitsevansa muuta turvaa, kuin oman tahtonsa ja järkensä eikä muuta neuvon-antajaa, kuin se viisaasti järjestetty oppi, johon hän liittäytyy. Ennen kun sinä olit omani, ja minä vilpittömänä kuljin omaa tietäni, minä olin — en tahdo kauvemmin sitä ajatella — jotakin puolinaista, joka luulin itseäni kokonaiseksi, mutta nyt, vaikkapa kohtalo tempaisisikin sinut minulta, niin kuitenkin voisin löytää turvan, johon saattaisin vaivan ja epätoivon päivinä turvaantua. Ei Stoan opista eikä itsestään nainen saata sitä löytää, vaan siten että hän uskollisesti luottaa jumalien apuun."