Publius kuunteli ja katseli kädet selän takaa ystävänsä vilkkaita sanoja ja liikkeitä, joka hänestä tänään vielä enemmän kuin muulloin näytti jumalien huolettomalta suosikilta, jonka vallattomista töistä iloitaan, koska se soveltuu hänen olentoonsa ja koska huomataan, että hän yhtä vähän saattaa siitä luopua kuin puut kukkasista.
Kun Lysias oli huomannut pojan kädessä olevan mytyn, ei hän sitä ottanut tältä, vaan lennätti koko poika-nulikan, joka ei suinkaan ollut niin aivan kepeä, tämän vyötäisillä olevasta nahkavyöstä luokseen, kuin lapsen leikkikalun ja sanoi: "Minä opetan sinua lentämään, pikku Niilihevonen. Näytäpäs nyt, mitä sinulla on!"
Nopeasti hän otti hämmästyneen, ällistelevän pojan sormista mytyn, punnitsi sitä kädessään ja sanoi Publiukseen päin kääntyneenä…
"Siinä tuntuu olevan jotakin painavaa, mitähän tänä lienee?"
"Minä olen vähän kokenut tämmöisissä asioissa," Roomalainen vastasi.
"Minä taas erittäin," Lysias vastasi. "Tässä saattaisi, odota — tässä saattaisi olla hänen vyösolkensa. Koettelepas, se on varmaankin jotakin kovaa."
Publius koetteli tarkasti sormillaan myttyä, jonka Korintholainen hänelle ojensi, ja sanoi sitten hymyillen:
"Minä aavistan, mitä sinä tuossa saat, ja jos minä olen oikeassa, niin olen siitä iloinen. Irene lähettää sinulle, luullakseni, kultaisen rannerenkaasi kohteliaasti takaisin."
"Joutavia," Lysias vastasi. "Solki oli hyvin tehty ja arvokas, ja kaikki tytöt pitävät koristuksista."
"Ainakin sinun Korintholaiset ystävättäresi! Mutta katso sentään, mitä mytyssä on."