"Kiitos sinulle näistä sanoista. Minä ajattelen tällaisissa tapauksissa ainoastaan sydämelläni, mutta sinä suurimmaksi osaksi päälläsi. Sinä olet oikeassa, minulla ei ole tälläkään kertaa muuta tehtävää, kuin kärsiminen; mutta kun kerran olen täyttänyt, mitä olen täällä ottanut toimittaakseni, ja kun taas olen kotona, niin annan, ikäänkuin kovasta taudista parantuneena, teurastaa suuren uhrin Asklepiukselle ja Hygeialle; mutta sen nytkin jo tiedän, että mieluummin tahtoisin köyhänä piikana jauhaa käsikiveä, kuin vaihettaa asemaani tämän rikkaan, jumaloitun kuningattaren kanssa, joka nopeasti ja levottomasti rientää parhaan ohitse, mitä elämä kuolevaisille tarjoopi, voidakseen nauttia täydellisesti elämää. Hirmuiseksi, hirvittäväksi kuvailen sellaista elämää, ja autio kuin erämaa on varmaankin sellaisen äidin sydän, jolla on muiden asiain kanssa niinpaljon tekemistä, ett'ei hän voi itsellensä voittaa oman lapsensa rakkautta, joka sulostuttaa jokaisen päivämiehenkin vaimon elämää. Mieluummin kärsisin kaikkea, kuin olisin sellainen kuningatar!"
KAHDEKSAS LUKU.
"Eikö ole ketään, joka tulee minua vastaan?" kuningatar kysyi, kun hän oli saapunut viimeisille porfyyriportaille, jotka veivät juhlasaliin johtavaan etusaliin, ja katseli synkkänä, pieni käsi nyrkiksi puristettuna, perästänsä tulevia kamariherroja: "Minä tulen, eikä kukaan ole täällä!"
Tällä "ei kukaan" oli sentään hiukan omituinen merkitys, sillä marmoripaasilla siinä avarassa, ylt'ympäri pylväskäytävien ympäröimässä ja vain tähtitaivaan kattamassa huoneessa, johon kuningatar viittasi, seisoi enemmän kuin sata mekedoonialaista henkivartijaa kallisarvoisimmissa tamineissa ja yhtä monta ylhäistä hovin virkamiestä, jotka arvonimiltään olivat kuninkaan isiä ja veljiä, sukulaisia ja ystäviä ja ensimmäisiä ystäviä.
Nämät kaikki ottivat kuningattaren moni-äänisellä "terve!"-huudolla vastaan; mutta ei yksikään heistä näyttänyt Kleopatrasta huomiota ansaitsevalta.
Tämä joukko oli hänestä vieläkin vähä-arvoisempi kuin ilma, jota meidän on elossa pysyäksemme hengittäminen, se oli hänestä kuin ilkeä savu, kuin kieppuva pöly, jonka tieltä mielellämme väistymme, mutta jota matkustajan kuitenkin on kärsiminen päästäksensä eteenpäin.
Kuningatar oli odottanut, että harvat, hänen ja hänen veljensä Euergeteen aterialle valitsemat vieraat täällä rappusilla olisivat häntä tervehtimässä, kun hän jumalattaren tavoin liehui kautta ilmojen näkinkengässään, hän, joka jo oli mielessänsä iloinnut Roomalaisen hämmästelevästä ja Lysiaan hienosta imartelusta; mutta nyt oli tehokkain kohtaus hänen roolissanssa, jota hän tänä iltana aikoi näytellä, mennyt ihan hukkaan, ja hän aikoi jo antaa kantaa itsensä takaisin katollensa ja vasta, kun hän varmaan tiesi vieraitten jo olevan läsnä, vielä kerran liehua heidän vastaansa.
Mutta paljoa enemmän kuin mitään muuta, kuin tuskaa ja katumustakin, hän pelkäsi sitä, että hän näyttäisi naurettavalta. Senpä tähden hän vain käskettikin kantajiaan seisomaan paikoillansa ja sill'aikaa, kun ylimmäinen vastaan-ottaja, arvonsa unhoittaen riensi ilmoittamaan hänen tuloansa kuninkaalle, hän viittasi ylhäisimmät valtakunnan ylimykset luoksensa lausuaksensa heille kylmän ystävällisesti muutamia armollisia sanoja. Vain muutamia, sillä pian avautuivat varsinaisen juhlasalin thyiapuusta tehdyt ovet ja kuningas tuli ystävinensä Kleopatraa vastaan.
"Kuinka olisimme saattaneet sinua näin varhain odottaa?" Philometor puolisolleen huudahti.
"Onko tämä todellakin liian aikaista?" ruhtinatar kysyi, "vai hämmästytänkö sinua sentähden, että unhoitit kokonaan minua odottaa?