Sitten hän käänsi nopeasti hänelle selkänsä, avasi teltan oven, astui ulos ja katseli ylös tähtiin saadaksensa tiedon niitten asemasta, kun ne lukemattomina, hiljaa ja ihmeellisesti loistaen riensivät ikuista rataansa sinisellä taivaalla.
Kuu oli juuri laskenut ja korkeimmilleen oli kohonnut aamutähti, jonka loistoa ja suuruutta Roomalainen oli joka yö ihmetellyt, siitä asti kun hän oli tullut pyramiidien kaupunkiin.
Viileä tuulahdus puheli nuorukaisen otsaa, ja hänen vilusta väristen vetäessään viittaa rinnallensa, hänen mieleensä heti juohtuivat kylmään aamu-ilmaan lähtevät sisarukset. Vielä kerran hän kohotti silmänsä maasta ylhäistä taivaanlakea kohti ja silloin hän oli näkevinään silmiensä edessä Klean ylpeän vartalon käärittynä tähtivaippaan.
Hänen rintansa kohoili ja hänestä tuntui siltä, kuin se ilma, jota hänen syvään sykkivä rintansa hengitti, olisi ollut puhdasta ja raikasta, elysiumissa puhaltelevaa eetteriä, ja kuin siinä olisi ollut mahtavaa voimaa, joka ahdisti hänen hengittämistänsä. Yhä selvemmin hän luuli näkevänsä Klean kuvan edessänsä, mutta heti kun hän ojensi kättänsä tarttuaksensa tuohon ihmeelliseen ilmiöön, niin se hävisi, sillä kavion kopsetta ja pyöräin kolinaa alkoi kuulua ja huomautti Publiukselle, joka muuten ei juuri antautunut unelmien valtaan, kun toimiminen oli kysymyksessä, sitä syytä, minkä tähden hän oli lähtenyt ulos.
Vaunuja vieri vaunujen perästä hänen astuessaan telttaansa.
Täällä Lysias, joka hänen poissa ollessansa oli kävellyt miettiväisenä edestakaisin, otti hänet vastaan kysymällä:
"Kuinka paljon aikaa on vielä auringon nousuun?"
"Tuskin kahta tuntia", Roomalainen vastasi, "ja meidän pitää niitä käyttämän, joll'emme tahdo tulla liian myöhään."
"Sitä minäkin mietin", Korintholainen huudahti. "Pian sisarukset lähtevät temppelistä auringonkaivolle, ja minä viekoittelen Ireneä seuraamaan itseäni. Etkö luule saavani sitä aikaan? En juuri itse sitä luule; mutta ehkäpä hän sentään tulee, jos lupaan näyttää hänelle jotakin oikein kaunista eikä hän itse aavista, että hän sen kautta eriää sisarestansa, sillä hän on vielä lapsi."
"Mutta Klea," Publius hänen puheensa ajattelevaisena keskeytti, "on vakava ja miettiväinen, eikä häntä puhutellessa sovi käyttää tuota sinun keveätä puhetapaasi. Mieti sitä ja punnitse yritystäsi; — ei, sinä et saa häntä pettää! Kerro hänelle Irenen kuulematta selvä totuus niin vakavasti kuin asia vaatii, niin hän ei ole pidättävä sisartansa, kun hän tietää, kuinka suuri ja kuinka lähellä häntä uhkaava vaara on."