"Hyvä," Korintholainen sanoi. "Minä tahdon olla niin juhlallisen totinen, että isiesi kaupungin ryppy-otsaisin ja harmaapartaisin censori on minun suhteeni oleva kuin dionysiolaistanssija. Minä olen puhuva kuin Catonne, kun hän katkerasti valitteli, että Rooman herkkusuut maksoivat pienestä vadillisesta tuoretta silliä enemmän kuin yhdestä parista härkiä. Sinä olet oleva minuun tyytyväinen! Mutta minne vien Irenen? Kukaties voin käyttää jotakuta kuninkaan vaunuista, joita tuolla tusinoittain jyrisee vieden vieraita kotiin?"
"Niin minäkin luulen," Publius vastasi. "Seuraa diadokhien päällikköä, jonka komea huone meille eilen näytettiin. Se on Serapeumiin vievän tien varrelle, ja olethan sinä viime pidoissa lakkaamatta hänen kanssansa puhunutkin. Anna siellä ajajalle kultaraha, että hän jäisi pois eikä pettäisi meitä, ja älä aja takaisin tänne vaan satamaan. Isiin pienen temppelin luona olen odottamassa omilla matkavaunuillani ja hevosillani, otan Irenen vastaan ja vien hänet uuteen turvapaikkaansa, sill'aikaa kun sinä viet Euergeteen ajopelit takaisin niitten ajajalle."
"Ei se oikein minua miellytä," Lysias vastasi. "Granaattini ehkä olisin eilen antanut sinun antaa Irenelle, mutta häntä itseä…"
"En minä tahdo hänestä mitään," Roomalainen vihastuneena huudahti. "Mutta sinun pitäisi minun mielestäni osoittaida uutterammaksi auttaessasi minua pelastamaan häntä onnettomuudesta, joka häntä sinun tähtesi uhkaa.
"Tänne emme häntä saata tuoda, mutta minä luulen hänelle keksineeni varman turvapaikan.
"Muistatko kuvanveistäjä Apollodoria, jota tapaamaan isäni meitä oli kehoittanut, ja hänen ystävällistä vaimoansa, joka tarjosi meille Khioksen ihanaa viiniä? Mies on minulle kiitollisuuden velassa, sillä isäni oli antanut hänen ja hänen apulaistensa toimeksi mosaikkilattian valmistamisen siihen uuteen holvisaliin, jonka hän rakennutti Capitoliumiin, ja sittemmin isäni myöskin hänet pelasti, kun hänen kateelliset taidekumppaninsa, vainosivat hänen henkeänsä. Sinä olet itsekin kuullut, kuinka hän on tarjonnut itsensä ja kaiken omaisuutensa minun käytettäväkseni."
"Olen, olen," Lysias puuttui puheesen. "Mutta eikös sinunkin mielestäsi ole kovin outoa se, että juuri taiteilijat, se on, sellaiset, jotka ovat kiinteämmin kuin muut ihmiset omistaneet elämänsä ihanteen pyrinnöille, erittäin helposti joutuvat alhaisinten tunteiden, niinkuin kateuden, epäsuosion ja…"
"Mutta hyvä ihminen," Roomalainen huudahti kiivastuneena keskeyttäen Korintholaisen puheen, "etkö sinä edes kymmentä silmänräpäystä voi pysyä samassa asiassa ja jättää muistutuksesi siksensä? Minun mielestäni meillä on nyt tärkeämpiäkin asioita puhuttavina, kuin epäsuosio, jolla taiteilijat ja minun puolestani myöskin oppineet toisiansa vainoovat. Kuvanveistäjä Apollodor, joka on minulle kiitollisuuden velassa, on siis vaimoinensa ja tyttärinensä asunut täällä jo kuusi kuukautta, sillä hänellä on ollut Philometorille rakennettavina filosoofien kuvapatsaita ja eläinten kuvia, jotka kaunistavat Apishautojen edustalla olevaa paikkaa. Hänen poikansa ovat hänen Aleksandriassa olevan suuren työhuoneensa esimiehiä, ja kun hän, niinkuin usein tapahtuu, omalla niiliveneellänsä lähtee sinne, niin hän voi ottaa Irenen mukaansa ja viedä hänet laivaan.
"Mihin me annamme viedä Irenen, pelastaaksemme hänet Euergeteeltä, siitä tahdomme sittemmin keskustella Apollodorin kanssa."
"Hyvä, sangen hyvä," Korintholainen suostuen sanoi. "Minä en, Herakles vieköön, ole epäluuloinen, mutta ei minua sittenkään miellytä se, että sinä tahdot viedä Irenen Apollodorille, sillä jos hän nähdään olevan sinun kanssasi, niin koko meidän yrityksemme saattaa rauveta. Lähetä kuvanveistäjän vaimo, jota ei niin tunneta Memphiissä Isistemppelin luo, ja hänen muassansa huntu ja viitta tytön peitteeksi. Tervehdi myöskin iloista Milesotarta minun puolestani ja sano hänelle — ei älä sano mitään — näenhän itsekin hänet Isistemppelin luona."