NELJÄSTOISTA LUKU.
Serapistemppeli oli syvässä levossa, vajonneena pimeään, joka esti silmää näkemästä sen monia eri rakennuksia, vaan antoi sille yhden ainoan, sinimustaan usvaan peittyneen kallioryhmän muodon.
Temppelin ulkopuolellakin oli kaikki hiljaa; mutta nyt alkoi kuulua kavion töminää ja pyöräin kolinaa yön hiljaisuudesta, joka teki jokaisen äänen kahta kuuluvammaksi.
Ennenkuin ajopeli, joka oli syynä tähän meluun, oli saapunut temppelin luo, niin se pysähtyi, ja varmaankin jumalan akaasialehdon taakse, sillä sieltä kuului hevosen hirnuntaa.
Ori, joka siellä oli, oli yksi kuninkaan ratsuja.
Korintholainen sitoi sitä juuri kiinni tien viereiseen puiston reunalla olevaan puuhun, heitti vaippansa höyryävän hevosen selkään, haperoi sitten akaasiasta akaasiaan ja pääsi pian auringonkaivolle, jonka reunalle hän heittäytyi.
Tuikean kylmä tuulenhenki alkoi puhaltaa idästä, ikäänkuin auringonnousun sanansaattajana, ja harmaa, koittava valo alkoi vähitellen sattua komeitten puitten latvoihin, jotka pimeys oli yhdistänyt yhdeksi ainoaksi mustaksi katoksi.
Asklepiustemppelin pihasta alkoi kuulua hanhien huutoa, ja kun Korintholainen vilusta väristen nousi ylös lämmittääksensä vertansa nopealla edestakaisin-astunnalla, niin hän kuuli portin narinaa temppeliä ympäröivän muurin puolelta, jonka muoto yhä selvemmin alkoi häämöttää pimeästä.
Jännitetyllä tarkkuudella hän alkoi katsella pitkin sitä tietä, jolta lähenevä valo yhä enemmän ja enemmän poisti sitä peittävän varjon ja nopeammin hänen sydämensä alkoi tykkiä, kun hän eroitti haamun, joka nopein askelin lähestyi kaivoa.
Se, joka sieltä tuli, oli ihmisolento, eikä ketään toista ollut hänen seurassaan; se ei myöskään ollut mies, vaan nainen pitkässä viitassa. Mutta hän piti sitä, jota hän etsi, pienempänä kuin tuo häntä yhä enemmän ja enemmän lähenevä nainen.