Tulikohan tänään kaivolle ainoastaan vanhempi sisar, eikä nuorempi, jota varten hän oikeastaan oli lähtenyt?
Nyt hän jo eroitti hänen keveän astuntansa, nyt enää vaan nuori akaasianvesa, joka oli hänen edessään, eroitti hänet hänestä, nyt hän pani molemmat ruukut maahan, nyt hän nosti keveästi kiulua ja täytti astian, joka oli ollut hänen vasemmassa kädessänsä, nyt hän käänsi kasvonsa yhä enemmän loistottomasti punottavaa taivaan rantaa kohti, nyt Lysias luuli tunteneensa Irenen kasvot ja nyt, kiitos kaikille suojeleville jumalille, hän tiesi varmaan, että hänen edessänsä seisoi nuorempi eikä vanhempi sisar; seisoi tyttö, jota hän etsi.
Vielä akaasiain puoleksi peittämänä hän huusi hiljaa Irenen nimeä, ett'ei tämä peljästyisi, mutta neitoselta, jota ei täällä vielä kukaan tähän aikaan ollut hämmästyttänyt, veri kuitenkin jähmettyi kauhusta.
Niinkuin maahan kiinni kasvettuneena hän siinä seisoi ja pusersi vavisten kylmää, kosteata jumalan astiata rintaansa vasten.
Lysias huusi taas, mutta kovempaa kuin äsken, hänen nimeänsä ja lisäsi vielä hiljaisella äänellä:
"Älä pelkää, Irene, minä olen Korintholainen Lysias, ystäväsi, jonka granaattia eilen pidit, ja joka sinua juhlakulkueen loputtua puhuttelin. Salli minun toivottaa sinulle iloista huomenta!"
Tyttö otti tämän kuultuansa ruukun vasempaan käteensä, laskeutui kuorminensa maahan, painoi oikealla kädellänsä sydäntään ja sanoi, hengittäen syvään:
"Miten hirmuisesti sinä pelästytit minua! Minä luulin, että minua huusi vaeltava sielu, joka ei vielä ollut palannut manalaan, sillä vasta aurinko noustessaan karkoittaa henget."
"Vaan ei lihaa ja luuta olevia ihmisiä, joilla on hyvää mielessä. Minä jäisin mielelläni luoksesi, usko pois, kunnes Helios taas laskee, jos vaan sen sallisit."
"Minulla ei ole mitään sallittavaa eikä kiellettävää", Irene vastasi.
"Vaan kuinka tähän aikaan tulet tänne?"