Tuossa seisoivat akaasiain rungot, niinkuin tulipalon paikalla olevat mustat pylväät, ja niitten takaa kuluttavat liekit kohosivat korkealle taivaalle.
Oksien, piikkisten haarojen, valkoisten kukkaterttujen ja pariruotisten lehtien välillä loisti ja välkkyi kullanpurppurainen valo, ja pilvet helottivat taivaalla valkoisemmissa väreissä kuin ruusut, joilla Kleopatra oli pidoissa ollut kaunistettuna.
Niin ei noussut aurinko hänen kotimaassaan! Vai oliko hän kukaties katsellut tarkemmin maata kuin taivasta, kun hän Korinthossa tai Athenassa oli juopuneena hoiperrellut aamun koittaessa kotiinsa?
Hänen hevosensa hirnahti kovaa, ikäänkuin nelivaljakkokin olisi tahtonut tervehtiä nousevaa aurinkoa.
Hän kiiruhti lehdon kautta niitten luo, taputti, puhuen rauhoittavasti, niiden kiiltävää kaulaa ja katseli sitten edessänsä olevaa jättiläiskaupunkia, jonka ylitse sinipunainen usva leveni, vakavia pyramiideja, joiden hartioille aamu oli heittänyt iloisemman, ruusun värisen juhlavaatteen, Ptah jumalan tavattoman suurta temppeliä, jonka pylväskäytävien edustalla oli korkeita kolosseja, Niilin virtaa, jossa kuvasteli taivaan värien ihanuus, ja Babylon- ja Troja-nimisten kauppaloitten takana olevaa kalkkivuoristoa, josta eräs Juutalainen eilen oli kuninkaan pöydässä kertonut maanmiestensä joukossa elävän sadun, että tämän vuoren kaikki puut olivat muka viedyt koristamaan pyhän kaupungin Jerusalemin kukkuloita.
Kuten sen suuren rubiinin valossa, joka piti koossa Euergetes kuninkaan sonninkaulalla olevaa, läpinäkyvää vaatetta, tämän vuoren paljaat kallioseinät loistivat, ja silloin Lysias näki, miten päiväntähti sen takaa helottaen kokosi ja lähetteli säteitään, niinkuin miljoonia kultanuolia, ajaaksensa pakosalle ja hävittääksensä vihollisensa, öisen pimeyden.
Eos, Helios, Phoibos Apollon olivat hänestä ainoastaan nimiä, joilla saattoi helposti ilmoittaa eri ilmiöitä, tapauksia ja käsitteitä, hänestä, joka silloin, kun hän ei ollut juomingissa eikä huvitellut itseänsä kylvyissä, voimistelukilpailuissa, kukko- ja haukkatappeluissa, teaatterissa eikä dionysiläiskulkueissa, halusi harjoitella henkeänsä filosoofien kouluissa, että hän pidoissa ollessansa saattaisi etevänä loistaa myöskin sanakiistoissa; mutta tänään, katsellessaan tätä auringonnousua, hän uskoi kuten lapsuudessansakin jumalaan, näki mielikuvituksissaan hänet ajavan kultaisissa vaunuissaan ja loistavine, keveänä häälyvine seurueinensa hillitsevän vaahtoavaa nelivaljakkoansa, kohotti nöyränä kätensä ylös ja rukoili ääneensä: "Minun sydämeni on tänään niin iloinen ja kepeä. Siitä minun varmaankin on kiittäminen sinun läsnä-oloasi, Phoibos Apollon, sinä joka juuri itse oletkin valo. Oi anna niin olla…"
Tässä hän keskeytti rukouksensa ja antoi kätensä vaipua alas, sillä hän kuuli askeleitten lähestyvän häntä.
Nauraen lapsemaista heikkouttaan, sillä sinä hän runoilemista piti, ja kuitenkin iloiten tästä hurskaasta teostansa, hän käänsi selkänsä juuri nousseelle auringolle ja seisoi Irenen edessä, joka hänelle huusi:
"Minä luulin sinun jo käyneesi kärsimättömäksi ja lähteneesi pois, kun en enää löytänyt sinua kaivolta. Se olisi minua kovin surettanut, mutta sinä oletkin vain katsellut Helioksen nousua. Sen minä näen joka päivä ja kuitenkin tuskastun, kun se on niin punanen kuin tänään, sillä egyptiläinen hoitajattaremme on minulle kertonut, että, kun aamulla itä on oikein punainen, niin silloin auringonjumala on kaatanut kaikki vihollisensa ja että niitten veri punaa taivaan, vuoren ja pilvet."