"Tuossa on! Älä nyt vain minun tähteni häiritse sisartasi pienen potilaan hoidossa, sillä saatanhan sanoa sinulle kaikenlaista, mitä hänen ei tarvitse tietää ja mikä sinua ehkä ilahuttaa. Minä lähden nyt takaisin kaivolle. Voi hyvin äläkä liian kauvan odotuta!"
Nämät sanat Lysias lausui hempeällä ja suloisella äänellä, ja rivakasti poistuva neito vastasi hänelle hiljaa ja nopeasti:
"Minä tulen heti kun aurinko on noussut."
Korintholainen katseli häntä kunnes hän oli kadonnut temppeliin, ja hänen sydämensä kävi niin helläksi, niin helläksi, ett'ei se moneen vuoteen ollut sellainen ollut.
Hänen mieleensä muistui aika, jona hän mielellään koitteli nuorempaa sisartansa, joka silloin vielä oli lapsi, ja pyysi häntä totisin silmin antamaan hänelle leipäänsä tahi omenaansa, jota hän ei ensinkään halunnut.
Melkein aina pienokainen oli sievillä kätösillään pannut hänen suuhunsa, mitä hän oli pyytänyt, ja silloin oli hänen mieli-alansa aina ollut sellainen kuin nyt.
Olihan Irenekin vielä lapsi ja yhtä huoletoin, kuin hänen lemmikkinsäkin, jonka kanssa hän oli leikkinyt isänsä huoneessa, ja samoin kuin hänen sisarensa oli hänelle parastansa tarjonnut, samoin tämäkin sen uskoi tuolle kevytmieliselle Lysiaalle, jota kainostellen Korinthon kunnialliset naiset loivat silmänsä maahan ja jonka tähden isät varoittivat kasvaville pojillensa heidän neitseellistä, jopa hänen mielestään pyhääkin omaa itseänsä.
"Minä en tee sinulle mitään, rakas lapsi," hän itseksensä jupisi, kun hän vihdoinkin kääntyi astumaan takaisin auringonkaivoa kohti. Hän alkoi rivakasti astua eteenpäin, mutta muutaman askeleen perästä hän hiljensi kulkuansa, sillä hämmästyttävä, ihmeellinen kuva tuli hänen silmiinsä.
Oliko Memphis liekkien uhrina?
Kuluttiko tuli sitä sumuverhoa, joka oli peittänyt sitä tietä, jota hän oli tullut temppeliin?