"On", Lysias lujasti vastasi. "Katsoppas Irene, minullakin on isä ja rakas äiti sekä sisar, joka on sinun näköisesikin, ja heidän päittensä kautta, heidän, joitten nimeä en ole koskaan käyttänyt muitten naisten seurassa, minä vannon sinulle, että olen ilmoittanut sulan totuuden, ett'en ole tahtonut muuta kuin pelastaa sinut, ett'en, jos sinä sen kiellät, milloinkaan enää, kerran sinut turvaan saatuani, tule sinua katsomaan, niin hirmuisen mielelläni kuin sen tekisinkin, sillä sinä olet minulle niin rakas, niin rakas, suloinen, pikku Irene raukkani. Sinä et saata sitä uskoa."
Lysias tarttui tytön käteen, mutta tämä veti sen nopeasti pois ja sanoi lujaa ja kovalla äänellä, luoden hereitä kyyneleitä tulvailevat silmänsä Lysiakseen:
"Minä uskon sinua, sillä ei kukaan toista pettäessänsä saata siten puhua. Mutta mistä sen kaikki tiedät? Minne tahdot minut viedä? Tuleeko Kleakin sinne?"
"Ensiksi pääset turvaan hyvän kuvanveistäjäperheen luokse. Klealle ilmoitamme jo huomenna kaikki, mitä sinulle on tapahtunut, ja kun olemme saavuttaneet vapauden vanhemmillenne, niin sitten — mutta — auta, pelastava Zeus! Näetkö tuolla noita vaunuja? Minä luulen, että ne ovat eunukki Euleuksen kimot, ja jos hän näkisi meidät täällä, niin olisi silloin kaikki hukassa!
"Pidä nyt lujasti kiinni, sillä meidän pitää kiitämän kuin kilparadalla!
"Kas niin — nyt meitä peittää jo tuo kukkula, ja tuolla tuon pienen Isistemppelin luona odottaa sinua jo tulevan kesti-ystäväsi arvokas puoliso; hän istuu varmaankin palmujen luona olevissa suljetuissa vaunuissa.
"Niin tottakai, Klea on saava kaikki tietää, ett'ei hän sinun tähtesi olisi huolissansa! Kohta olen jättävä sinut hyvästi, mutta sitten myöhemmin, rakas Irene, olet kai useinkin muisteleva Lysias parkaa, vai eikö aamurusko, joka minua tänä aamuna niin ystävällisenä ja hyvää tietävänä tervehti, todellakaan ole ennustanut mitään kaunista päivää, vaan surua ja ikävää?"
Näin sanoen Korintholainen kiristi ohjaksia, pakoitti ratsujansa astumaan hiljakseen ja katseli täynnä lempeyttä Ireneä silmiin.
Tämä vastasi tähän silmäykseen sydämmellisesti ja hartaasti, mutta kyyneleet himmensivät hänen muuten niin loistavia silmiänsä.
"Sano minulle jotakin," Korintholainen pyysi. "Ethän unhoita minua?
Saanko pian käydä kesti-ystäväsi luona?"