Kapteeni poisti tämän vaikeuden ilmoittamalla, että hän yksin tahtoi lähteä intiaanien luo, ja kun hänen poikansa, joka myös oli pelastunut, tahtoi häntä seurata, hylkäsi hän tämän pyynnön.
"Kuulkaa!" hän sanoi. "Täällä, täytyy olla yhden johtajan ja tuolla samaten toisen. Espanjalaiset täytyy yllättää hyökkäämällä kahdelta puolen heidän kimppuunsa. Minä lähden nyt tuonne intiaanien luo heitä johtamaan. Älkää olko puolestani levottomia, tunnen kylki heidän kielensä ja tapansa ja luulen kaiken onnistuvan."
Hän läksi, ja pyssyt ampumakuntoisina kädessämme odotimme, mitä piti tuleman.
Tunti kului suurimmassa levottomuudessa, ja jännityksessä, kun kuulimme laukauksen etäältä ja kauhistuttava sotahuuto kaikui avaruudessa. Tämä oli meille merkkinä hyökkäykseen ja nälkäisten susien lailla hyökkäsimme espanjalaisten sivustaan samalla kuin Pierre Billot punaihoisineen ahdisti heitä toiselta puolen. Intiaanit eivät antaneet yhtään armoa. He pistivät kuoliaaksi kaikki ja neljännestunnin kuluttua ei ollut ainoatakaan espanjalaista elossa.
Samassa kuulin kiväärin pauketta meren puolelta. Toinen joukkue espanjalaisia, vaikkakin luvultaan edellistä pienempi, lähestyi, nähtävästi aikeissa tulla tovereilleen avuksi.
Me vetäydyimme metsään, jossa oli intiaanikyliä ja heidän pelastajinaan otettiin meidät juhlallisesti vastaan sekä kestittiin hyvin, jonka jälkeen menimme levolle.
Yksi oli kuitenkin joukossamme, joka ei tänä yönä nukkunut, nimittäin Pierre Billot. Hän oli yhdessä etevimpien intiaani-päälliköiden kanssa tehnyt sotasuunnitelman, sillä eihän ollut epäilemistäkään, etteivät espanjalaiset koettaisi seuraavana aamuna nousta maalle saaren rannikolle.
Kun aamulla varhain heräsimme, huomasimmekin, ettei kapteenimme ollut ollut työttömänä. Hänen neuvostaan olivat intiaanit rakentaneet keskelle metsää suuren nelikulmaisen linnoituksen, joksi oli laitettu toinen toistensa päälle ladotuista puunrungoista ja jos tätä hyvin puollustettaisiin, tulisi se olemaan sekä meille että intiaaneille varmana turvapaikkana.
Mitä olimme ennustaneet, tapahtuikin. Laiva, joksi oli kärsinyt pahoja vaurioita, laski maihin ja melkein koko miehistö riensi intiaanikylään päin. Ainoastaan muutamat jäivät laivaan. Billot jätti poikansa linnoitukseen sen puolustusta johtamaan ja läksi itse meidän etunenässämme toiselle puolen metsää. Intiaanit ilmoittivat meille espanjalaisten liikkeet ja saatuamme lopuksi tietää näiden kulkeneen metsään päin ja kuultuamme ensimäiset laukaukset, jätimme kapteenin ohjaamina metsän, kuljimme rientomarssissa välimatkan, joka eroitti meidät merestä, hyppäsimme veneesen ja tuossa tuokiossa olimme tuon suuren laivan luona. Vasta liian myöhään huomasi jälellä oleva miehistö, kenen kanssa heillä oli tekemistä. Kauhun valtaamina tekivät he tuskin ollenkaan vastarintaa ja lyhyen ottelun jälkeen oli laiva meidän. Kapteenin käskystä laukesivat, jo valmiiksi ladatut kanuunat siihen osaan metsästä, jossa espanjalaiset olivat. Nämä vallan jähmettyivät kauhusta ja sekasorrossa pakenivat he sitten laivaansa punaisten hornanhenkien ajamina, jotka verikoiran tavoin seurasivat heidän kintereillään. Me puolestamme tervehdimme pelastusta etsiviä pakolaisia kiväärien laukauksilla, josta he joutuivat ihan pois suunniltaan. Ei yksikään heistä pelastunut.
Kun tämä yllätys oli näin onnistunut yli kaikkien toiveiden, lähdimme uudelleen maihin ja vietimme yhdessä intiaanien kanssa suurenmoisen voittojuhlan, joka loppui vasta seuraavana aamuna.