"Tässä on, señor; minä, antaudun armoille ja armoa en pyydä itselleni, vaan tälle nuorelle miehelle. Tämä on ainoa pyyntöni."
Liikutettuna kumarsi upseeri ja sanoi:
"Olen tekevä, minkä voin."
Hetkisen kuluttua olimme vankina tällä espanjalaisella laivalla, joka oli matkalla Brasilian rannikoille. Viikon purjehdittuamme saavuimme linnoitettuun satamaan, ja täällä asui myös kuvernööri, jonka kädessä kohtalomme nyt oli.
Täällä meidät pantiin synkkään vankilaan, josta noin kahdeksan päivän kuluttua vietiin tuomio-istuimen eteen, jonka esimiehenä kuvernööri oli. Oikeudenkäynti meitä vastaan tuli lyhyeksi.
Kapteeni poikineen tuomittiin kuolemaan ja meidät elinkautiseen kaleeriorjuuteen. Useat äänestivät nuoren Billotin puolesta, mutta kuvernööri oli taipumaton. —
Muutama päivä tuomion julistamisesta olimme jo sijoitettuina kaleereihin ja olimme aavalla mereltä. Tämä rangaistustyö, johon meidät tuomittiin, ei suinkaan ollut helppoa ja meritaisteluissa kanuunanluodit tappoivat tai silpoivat meistä monta.
Kapteenistamme en sen jälkeen ole koskaan kuullut mitään.
Mitä tulee minuun itseeni, minuun, joka tässä kirjoitan elämäkertaani, — niin olen kaapparilaivan koko miehistöstä ainoa, joka olen elossa. Olen nähnyt toverini toinen toisensa jälkeen kuolevan kaleereilla; minä olon ainoa, joka elän.
Olen nyt kuusikymmenvuotinen ukko. Isä Antoniuksen puoltamana — pelastin kerran hänen henkensä laivan kaappauksessa — olen saanut vapauteni ja tulin Antoniuksen luostariin portinvahdiksi. Häntä saan myös kiittää, että voin lopun elämästäni viettää rauhassa. Kaukana kotimaastani saan kuolla köyhyydessä ja omantunnon tuskissa, ja kuitenkin voisin muutamassa päivässä tulla rikkaaksi, niin, rikkaammaksi kuin moni portugalilainen tai espanjalainen kuvernööri Uudessa maailmassa, sillä minä olen ainoa, jonka tiedossa on merirosvojen aarrekammio ja paikka, josta se olisi löydettävissä. Mutta mitä hyötyä on minulle, köyhälle miehelle, tästä tiedostani?