Olimme nyt saaren sisimäisessä osassa, ja niin innokkaasti haki silmämme käsikirjoituksessa mainittua pientä metsäistä kukkulaa, ettemme huomanneet epätasaista maanlaatua.
Keskellä tätä tasankoa, jos saan sitä siksi kutsua, oli tosiaankin metsikkö, oikea erämaa, jota ihmisjalka ei kolmeen vuosisataan ollut polkenut. Siinä oli sekaisin surkastuneita kääpiömäisiä puita ja korkeakasvuisia pensaskasveja.
Kapteeni lopetti ensiksi vaitiolon.
"Sen pitäisi siis olla tässä?" sanoi hän kysyväisesti.
"Niin", vastasin minä, "ja tarkastakaa nyt metsän sisustaa, jos voitte siellä löytää hietaista paikkaa, jossa monta kivikasaa kohoaa kohti korkeutta."
Viivyttelemättä tunkeutui hän mukanaan tuoma kirves kädessä tuohon pieneen metsään raivaten itselleen tietä sen läpi.
Kuta kauemmaksi hän tunkeutui, sitä suuremmat parvet inhoittavia hyönteisiä ja muita pikku eläimiä lähti säikähtyneinä sieltä liikkeelle. Nähdessäni nämä, katosi minulta kokonaan halu seurata kapteenia.
Pian hän katosi näkyvistäni, mutta hetken kuluttua kuulin hänen huutavan:
"Hietapeittoisen paikan olen löytänyt. Mitäs sitten?"
"Entäs kivikasat?" huusin hälle vastaan.