"Mitään kasoja en ole havainnut, mutta kyllä suunnattoman joukon maahan heiteltyjä sammalpeittoisia kiviä."
"Onko siellä jonkunlaista ristiä?" huusin edelleen.
Tätä seurasi hetken hiljaisuus, ja sitten kuului kapteenin ääni uudelleen.
"Ei", hän vastasi.
Luulin vaipuvani maahan kuultuani tämän vastauksen ja välittämättä vähääkään hyönteisistä kiiruhdin kapteenin jälkeen.
Huomasin kohta, että olimme merirosvojen hautausmaalla, vaikka tämä olikin tuntuvasti muuttunut kuluneiden vuosisatojen aikana ja siitä saakka kun täällä viimeinen leposija valmistettiin maan kylmään poveen. Kivikasat, jotka muinoin kohosivat muistomerkkeinä haudoilla, olivat sortuneet ja niitä peitti nyt niljakka, liukas sammal. Turhaan hakivat silmämme punaista koralliristiä, joka kerran oli seisonut hautausmaan keskessä.
"Jos emme sitä löydä, emme ole päässeet askeltakaan lähemmäksi", sanoin minä. "Tätä odottamatonta tapausta en ollut ollenkaan ottanut laskuun."
"Ja luonnollisinta on kuitenkin, ettei mokoma pikku kappale ole voinut kestää pystyssä kolmea vuosisataa", sanoi kapteeni. "Mutta vaikka minun täytyisikin kaivaa koko saari ylös alaisin, olen kuitenkin löytävä aarteen."
"Mutta emmekö voisi tästä etsiä?" arvelin minä. "Kukapa tietää, jos lopulta kumminkin löytäisimme ristin."
"Voimmehan kaikissa tapauksissa koettaa", vastasi kapteeni ja alkoi vierestään raivata pois kasveja ja puiden oksia.