"Nyt olemme rikkaita, tohtori!" huudahti hän.
En vastannut mitään, vaan osoitin äänetönnä molempia toisia arkkuja.
"Niin, se on totta", sanoi kapteeni.
Kansi lennähti auki, ja taas pääsi häneltä hämmästyksen huudahtus, sillä tässä arkussa välkkyili kultaa ja jalokiviä säteillen meitä kohti. Siinä oli rannerenkaita, korvarenkaita, sormuksia, vitjoja — kaikki kultaa kallisarvoisine kivineen.
Luulin tulevani hulluksi; verho laskeutui silmieni eteen ja olin vähällä kaatua maahan, kun kuulin kapteenin huutavan:
"Mutta katsokaa, katsokaahan!"
Hän oli avannut kolmannen arkun, ja siinäkin välkkyili sanomaton joukko kultaa. Tikarit, kirkko-astiat, juomasarvet — kaikki olivat siinä sikin sokin.
Kävimme polvillemme ja katselimme tarkasti aarteita, ja näin kului kokonaista kolme tuntia. Viimeinkin huomautin minä kapteenille, että oli aika ajatella paluumatkaa.
Vaikeaa oli meistä kuitenkin, yksin minustakin, näistä aarteista erota. Mutta kun ei koskaan ennen ole nähnyt näin suuria rikkauksia yhdessä paikassa, ei ollut ihme, jos tällaisessa tilaisuudessa sattuisi joutumaan päästään pyörälle.
Lopultakin lähdimme matkaan, kerättyämme ensin näön vuoksi koko joukon kasveja.