Lélio polvistui eteeni. Hän ei rukoillut eikä soimannut, hän sanoi, ettei hän ollut toivonut kaikkea sitä onnea, minkä minä olin hänelle suonut, ja ettei hänellä ollut oikeutta vaatia enempää. Kuitenkin pelästyttivät minua jäähyväisiä jättäessäni hänen toivottomuutensa ja hänen äänessään ilmenevä liikutus. Kysyin häneltä, eikö hän ajattelisi minua onnellisena, eikö tämän yön autuus levittäisi suloa hänen koko elämäänsä, eivätkö hänen entiset ja tulevat kärsimyksensä vaimentuisi joka kerta kun hän palauttaisi sen mieleensä. Hän sai uutta eloa ja vannoi ja lupasi kaikki mitä tahdoin. Hän lankesi vielä kerran jalkoihini ja suuteli pukuani kiihkoisasti. Tunsin horjuvani, viittasin hänelle ja hän poistui. Vaunut, joita olin lähettänyt hakemaan, saapuivat. Tämän salaperäisen talon automaattinen palvelija kolkutti kolme kertaa oven ulkopuolella, ilmoittaakseen sen minulle. Lélio syöksyi epätoivoissaan oven eteen, hän näytti aaveelta. Työnsin hänet lempeästi syrjään ja hän väistyi. Sitten astuin ulos ovesta ja kun hän tahtoi minua seurata, osoitin hänelle nojatuolia keskellä huonetta Isiksen kuvan vieressä. Hän istuutui sille. Intohimoinen hymyily väreili hänen huulillaan, hänen silmänsä loistivat viimeisen kerran kiitollisuudesta ja rakkaudesta. Vielä oli hän kaunis, nuori, vielä oli hän Espanjan grandi. Muutaman askeleen päässä, ennenkuin kadotin hänet ainaisesti näkyvistäni, minä käännyin ja loin häneen viimeisen katseen. Epätoivo oli hänet murtanut. Hän oli tullut vanhaksi, rumaksi, hirvittäväksi. Hänen ruumiinsa näytti halvaantuneelta, hänen kokoonpainuneet huulensa yrittivät hymyillä, hänen silmänsä olivat sammuneet ja lasimaiset. Hän oli enää vain Lélio, rakastajan ja prinssin varjo.
Markiisitar vaikeni. Sitten jatkoi hän kutistuen itsekin kokoon kuin luhistuva raunio:
— Siitä hetkestä lähtien en ole mitään hänestä kuullut.
Markiisitar vaikeni taas, kauvemmin kuin edellisellä kerralla. Mutta pitkien vuosien, koko elämän kestävän rakkauden tai lähestyvän kuoleman suomalla voimalla pakoittautui hän jälleen hilpeäksi ja sanoi hymyillen:
— No, uskotteko tästälähin kahdeksannentoista vuosisadan hyveeseen?
— Rouva, vastasin minä, ei tee mieleni sitä epäillä. Kuitenkin sanoisin ehkä, jos olisin vähemmin liikutettu, että te teitte viisaasti antaessanne sinä päivänä iskeä suontanne.
— Kurjat miehet! sanoi markiisitar. Sydämen tarinasta ette te ymmärrä hitustakaan.