— Rakas Lélioni, suuri Rodrigueni, kaunis don Juanini! sanoin hämmästyksissäni.
Hänen silmäyksensä polttivat minua. Hän puhui, hän kertoi minulle rakkautensa vaiheet ja kehityksen. Hän sanoi, että irstailevasta näyttelijästä olin minä tehnyt hänet tuliseksi ja voimakkaaksi, että olin kohottanut häntä hänen omissa silmissään, antanut hänelle takaisin nuoruuden rohkeuden ja unelmat. Hän kuvaili kunnioitustaan minua kohtaan, kertoi halveksivansa tavaksi tulleita typeriä lemmenjuonia. Sanoi, että antaisi kaikki jäljellä olevat elinpäivänsä yhdestä ainoasta hetkestä minun sylissäni, mutta että hän uhraa tuon hetken ja nuo päivät pelosta, että loukkaisi minua. Milloinkaan ei enemmän sydämeenkäyvä kaunopuheisuus ole naissydäntä järkytellyt, milloinkaan ei hellä Racine ole puhunut rakkaudesta niin vakuuttavasti, niin runollisesti, niin voimakkaasti. Kaiken sen mitä intohimo voi keksiä hienoa ja vakavaa, suloista ja kiihkeää, ilmaisivat minulle hänen sanansa, äänensä, silmänsä, hyväilynsä ja nöyryytensä. Oi, mahtoiko hän pettää itseään? Näyttelikö hän?
— Varmasti en minä sitä usko, huudahdin minä katsoen markiisitarta.
Hän näytti puhuessaan nuortuvan, karistavan päältään sata vuottansa kuin Urgele-haltijatar. Kuka onkaan sanonut, että naisen sydämessä ei ole ryppyjä.
— Kuunnelkaa loppuun, sanoi hän. Hämmentyneenä, menettäen itsehillitsemiskykyni hänen puhuessaan, syleilin häntä, värisin koskettaessani hänen pukunsa satiinia, hengittäessäni hänen hiustensa tuoksua. Pääni meni sekaisin. Kaikki se, mikä oli jäänyt minulle salaisuudeksi, mitä en luullut voivani tuntea, heräsi minussa. Mutta se oli liian voimakasta … minä menin tainnoksiin…
Hän sai minut nopeasti tointumaan. Näin hänet jalkojeni juuressa, entistä ujompana ja liikutetumpana.
— Säälikää minua, sanoi hän, surmatkaa minut, ajakaa minut pois.
Hän oli kalpeampi ja heikompi kuin minä.
Mutta kaikki tämän niin vaiherikkaan päivän kuluessa kokemani hermotärähdykset aiheuttivat, että minä siirryin nopeasti tilasta toiseen. Tämä uuden elämän nopea välähdys oli vaalennut, vereni oli tyyntynyt, todellisen rakkauden hienous pääsi voitolle.
— Kuulkaa minua Lélio, sanoin hänelle; ylenkatseesta en minä teidän hurmauksestanne riistäydy irti. Kukaties on minussa kaikki se arkatuntoisuus, joka istutetaan meihin lapsena ja tulee kuin toiseksi luonnoksemme, mutta tällä hetkellä se ei vaikuta asiaan, koska luontonikin on muuttunut toiseksi, minulle ennen tuntemattomaksi. Jos rakastatte minua, niin auttakaa minua teitä vastustamaan. Antakaa minun viedä mukanani suloinen tyydytys, että olen rakastanut teitä vain sydämellä. Ellen olisi kuulunut kenellekään, niin kukaties antautuisin teille ilolla. Mutta tietäkää, että Larrieux on minut häväissyt, tietäkää, että kamalan välttämättömyyden pakoittamana tekemään kuten kaikki muutkin ihmiset, olen kärsinyt sellaisen miehen hyväilyjä, jota en ole milloinkaan rakastanut. Tietäkää, että sen johdosta tuntemani inho on sammuttanut minussa mielikuvituksen siinä määrin, että ehkä vihaisin teitä nyt, jos olisin langennut äsken. Ah, älkäämme tehkö tuota julmaa koetta! Tahdon säilyttää teidät puhtaana sydämessäni ja muistossani. Erotkaamme ijäksi ja viekäämme täältä mukanamme kokonainen tulevaisuus täynnä kirkkaita ajatuksia ja jumalaisia muistoja. Lélio, minä vannon kuolemaan asti teitä rakastavani. Tunnen, ettei vanhuuden jää tule sammuttamaan tätä hehkuvaa liekkiä. Vannon myöskin, etten milloinkaan tule antautumaan kenellekään toiselle miehelle sen jälkeen kun olen kieltäytynyt teille antautumasta. Se ei ole minulle vaikeata, te voitte minua uskoa.