Puolenyön aikaan olin Valois-kadun talossa. Olin huolellisesti hunnutettu. Jonkunlainen kamaripalvelija otti minut vastaan, hän oli tämän salaperäisen asumuksen ainoa näkyväinen isäntä. Hän vei minut mutkikasta käytävää pitkin puutarhan läpi pimeyteen ja hiljaisuuteen vaipuneeseen huvimajaan. Asetettuaan viheriäsilkkisen lyhtynsä eteiseen, avasi hän hämärän ja avaran huoneen oven, osoitti kunnioittavalla liikkeellä ja järkähtämättömän näköisenä valon sädettä, joka tuli huonerivin päästä ja sanoi matalalla äänellä aivankuin olisi pelännyt herättävänsä uinuvia kaikuja.
— Rouva on yksin, ei kukaan ole vielä tullut. Rouva löytää kesähuoneesta soittokellon, jonka kutsua minä heti noudatan, jos hän jotakin tarvitsee.
Ja hän katosi kuin noiduttuna ja sulki oven takanani.
Minut valtasi kamala pelko, pelkäsin joutuneeni ansaan. Kutsuin häntä; hän tuli heti, hänen juhlallisen tyhmä ulkonäkönsä rauhoitti minut. Kysyin häneltä mitä kello oli, vaikka tiesin sen aivan hyvin, olin useammin kuin kymmenen kertaa katsonut matkalla kelloani. — Kello on kaksitoista, vastasi hän kohottamatta katsettaan minuun.
Näin, että tuo mies oli erinomaisesti perehtynyt tehtävänsä velvollisuuksiin. Päätin astua kesähuoneeseen ja tulin vakuutetuksi pelkoni aiheettomuudesta nähdessäni, että kaikki puutarhaan vievät ovet sulki vain itämaalaiseen tapaan maalattu silkkiverho. Ei ollut mitään viehättävämpää kuin tuo kammio, joka, totta puhuen, oli kuin maailman säädyllisin musiikkihuone. Seinät olivat lumivalkoista marmorisekoa, akkunankehykset himmeätä hopeaa, tavattoman komeita soittokoneita oli pitkin huonekaluilla, jotka olivat päällystetyt valkealla sametilla ja koristetut helmitupsuilla. Kaikki valo tuli ylhäältä, mutta sitä vaimensivat alabasterilevyt, jotka muodostivat pyörryköntapaisen katoksen. Olisi voinut luulla tuota himmeätä ja pehmeätä valoa kuutamoksi. Tarkastelin uteliaasti ja mielenkiinnolla tuota suojaa, jonka kaltaista en ollut milloinkaan ennen nähnyt, Se oli ainoa kerta elämässäni, jolloin astuin tuollaiseen pikku taloon, mutta joko ei tämä huone ollut tarkoitettu salaperäisten rakkausseikkailujen temppeliksi, tai oli Lélio poistanut kaikki esineet, jotka olisivat voineet loukata silmääni ja muistuttaa minua asemastani, joka tapauksessa osoitti tuo huone aiheettomaksi vastenmielisyyden tunteen, jota olin tuntenut sisäänastuessani. Yksi ainoa veistokuva valkoisesta marmorista koristi keskustaa, se oli antiikki ja kuvasi hunnutettua Isistä sormi suulla. Peilit, jotka kuvastivat sen ja minut — molemmat kalpeat ja valkopukuiset ja kainosti verhotut — synnyttivät niin täydellisen harhakuvan, että minun täytyi liikkua eroittaakseni kuvapatsaan kuvan omasta kuvastani.
Äkkiä tämä samalla kertaa synkkä, peloittava ja suloinen hiljaisuus rikkoontui. Perällä oleva ovi avautui ja sulkeutui jälleen, lattialla narisivat hiljaa kevyet askeleet. Minä vaivuin nojatuoliin enemmän kuolleena kuin elävänä, tulisin siis kohta näkemään Lélion läheltä, ulkopuolella teaatteria. Suljin silmäni ja sanoin hänelle sydämessäni jäähyväiset ennenkuin ne jälleen avasin.
Mutta kuinka hämmästyinkään! Lélio oli kaunis kuin enkeli, hän ei ollut malttanut riisua teaatteripukuaan, joka oli hienoin mitä olin hänellä nähnyt. Hänen hento ja notkea vartalonsa oli verhottu espanjalaiseen takkiin valkeasta satiinista. Hänen olkapäillään ja sukissaan oli kirsikanpunaiset nauharuusut, samanvärinen viitta liehui hänen hartioillaan. Hänellä oli suunnaton rintaröyhelö englantilaisesta pitsistä, hänen hiuksensa olivat lyhyet ja puuteroimattomat. Hänen otsallaan, jossa loisti jalokiviruusu, oli valkeiden töyhtöjen varjostama lakki. Tässä puvussa oli hän juuri näytellyt don Juania kappaleessa Festin de Pierre. En ollut milloinkaan nähnyt häntä niin kauniina, niin nuorena, niin runollisena kuin sillä hetkellä. Velasquez olisi iki-ihastunut saadessaan sellaisen mallin.
Hän laskeutui polvilleen. En voinut olla ojentamatta hänelle kättäni. Hän oli niin aran ja nöyrän näköinen! Että ihailtu mies tunsi arkuutta naisen seurassa oli niin harvinaista siihen aikaan — ja sen lisäksi vielä kolmekymmentäviisivuotias mies, näyttelijä!
Yhdentekevää: minusta tuntui, minusta tuntuu yhä vieläkin, että hänessä oli nuoruuden koko tuoreus. Valkeissa vaatteissaan muistutti hän nuorta hovipoikaa, hänen otsallaan oli ensi lemmen koko puhtaus ja hänen sydämessään sen koko tulisuus. Hän tarttui käsiini ja peitti ne kiihkeillä suudelmilla. Silloin minä menetin järkeni, vedin hänen päänsä polvilleni, hyväilin hänen polttavaa otsaansa, hänen karkeata mustaa tukkaansa, hänen ruskeata kaulaansa, joka peittäytyi hänen kauluksensa pehmoiseen valkeuteen… mutta Lélio ei käynyt rohkeammaksi. Koko hänen hurmauksensa keskittyi hänen sydämeensä, hän alkoi itkeä kuin nainen, hänen nyyhkytyksensä eivät tahtoneet lakata.
Oi, minä vakuutan, että nautinnolla itkin hänen kerallaan. Pakoitin hänet kohottamaan päänsä ja katsomaan minua. Suuri Jumala, kuinka hän oli kaunis, kuinka hänen silmänsä loistivat hellyydestä! Hänen tosi ja ylevä sielunsa loi suloutta hänen vartalonsa vioille ja vuosien ja yönvalvonnan hävityksille. Oi sielunvoima! Ken ei ole käsittänyt sen ihmetekoja, ei ole milloinkaan rakastanut. Nähdessäni liian aikaiset rypyt hänen kauniilla otsallaan, hänen hymyilynsä kaihomielisyyden, hänen huuliensa kalpeuden, tunsin liikutusta. Teki mieleni itkeä hänen surujaan, hänen vastoinkäymisiään ja hänen elämänsä työtaakkaa; tunsin omikseni kaikki hänen kärsimyksensä, vieläpä nekin, jotka saivat alkunsa hänen pitkällisestä, toivottomasta rakkaudestaan minuun, ja minussa vallitsi enää vain yksi halu — korjata se paha, minkä hän oli kärsinyt.