Seurasi ilmoitukset paikasta.

Minä sain tämän kirjeen kello neljän aikaan. Koko tämä kirjeenvaihto oli tapahtunut yhden vuorokauden kuluessa. Olin viettänyt päivän kulkien ympäri huoneitani kuin järkensä menettänyt ihminen; olin kuumeessa. Tämä tapausten ja päätösten nopeus, joka oli niin vastakkaista viiden vuoden järkevälle lujuudelle, tuntui unennäöltä. Ja kun viimein olin tehnyt ratkaisevan päätöksen, kun näin, että olin antanut lupaukseni, ja ettei enää ollut aikaa peräytyä, vaivuin lopen uupuneena sohvalleni, hengittämättä ja tuntien huoneen liikkuvan jalkojeni alla.

Rupesin todella voimaan pahoin, oli noudettava kirurgi, joka iski minulta suonta. Kielsin palvelijoitani hiiskumasta sanaakaan pahoinvoinnistani, pelkäsin neuvonantajoiden tungettelevaisuutta ja että minut estettäisiin menemästä illalla ulos. Odottaessani kellonlyömää laskeuduin vuoteelleni ja kielsin Larrieuxiltakin sisällepääsyn.

Suonenisku oli tuottanut huojennusta ruumiillisesti heikontaessaan minua. Vaivuin syvään sielulliseen raukeudentilaan, kaikki haaveeni pakenivat kuumeen kiihoituksen kera. Harkintani ja muistini palasivat. Muistin hirveän pettymykseni kahvilassa, Lélion kurjan käytöstavan; lopulta häpesin järjettömyyttäni, putosin haaveitteni korkeuksista rumaan ja jokapäiväiseen todellisuuteen. En voinut enää ymmärtää kuinka olin päättänyt vaihettaa tuon uljaan ja haaveellisen hellyyden inhoon, joka minua odotti ja häpeään, joka tulisi myrkyttämään kaikki muistoni. Tunsin kuolettavaa surua tekoni johdosta, itkin sammunutta innostustani, rakkauselämääni, puhtaan ja sydämellisen tyydytyksen tulevaisuutta, jonka tein tyhjäksi. Ennenkaikkea itkin Léliota, sitä että kadottaisin hänet ainaiseksi, että olin ollut viisi vuotta niin onnellinen häntä rakastaessani ja että en enää voinut muutamia tunteja häntä rakastaa.

Murheessani vääntelin käsivarsiani, haavani aukeni, veri alkoi rajusti vuotaa. Tuskin ennätin soittaa kamarineitoani, joka tapasi minut pyörtyneenä vuoteeni vierestä. Syvä ja raskas uni, jota turhaan koetin vastustaa, valtasi minut. En uneksinut, en kärsinyt, olin muutaman tunnin kuin kuollut. Kun avasin silmäni, oli huoneeni pimeä, taloni äänetön, palvelijattareni nukkui nojatuolilla vuoteeni jalkopäässä. Hetken aikaa olin niin raukea ja voimaton, etten kyennyt muistamaan mitään, en edes ajattelemaan. Yht'äkkiä muistini palasi, kysyin itseltäni, oliko kohtauksen päivä ja aika ohi, olinko nukkunut tunnin tai vuosisadan, oliko päivä vai yö, oliko lupaukseni rikkominen surmannut Lélion, oliko vielä aikaa. Koetin nousta, mutta voimani pettivät, ponnistelin kotvan kuin painajaisen vallassa. Viimein kokosin koko tahdonvoimani pakoittaakseni raukeat jäseneni tottelemaan. Astuin lattialle, raoitin akkunaverhoja, näin kuun kumottavan puutarhani puitten yläpuolella, kiiruhdin kellon luo, se oli kymmenen. Syöksyin kamarineitoni kimppuun, ravistin häntä ja sain hänet kavahtaen heräämään: — Quinette, mikä päivä nyt on? Hän nousi huutaen tuoliltaan ja aikoi paeta, sillä hän luuli minun hourailevan. Minä pidätin häntä, sain hänet rauhoittumaan, sain tietää, että olin nukkunut vain kolme tuntia. Kiitin Jumalaa. Käsken valjastamaan hevoseni. Quinette tuijottaa minuun ällistyneenä. Viimein tulee hän vakuutetuksi, että olen täydessä järjessäni, hän ilmoittaa käskyni ja rupeaa minua pukemaan.

Valitsin yksinkertaisimman ja kainoimman puvun, en asettanut mitään koristuksia tukkaani, kieltäydyin panemasta punaa poskiini. Tahdoin ennenkaikkea herättää Léliossa kunnioitusta, joka oli minulle kalliimpi kuin hänen rakkautensa. Yhtäkaikki aavistin miellyttäväni, koska Quinette, hämmästyneenä kaikesta siitä, mitä mielessäni liikkui, sanoi tarkastellen minua kiireestä kantapäähän:

— Totta tosiaan, rouva, en tiedä miten te menettelette. Teillä on vaan yksinkertainen valkea puku ilman laahustinta ja krinoliinia, te olette sairas ja kalpea kuin kuolema, te ette ole tahtonut panna edes yhtä ainoata kauneuslaastaria enkä kuitenkaan ole milloinkaan nähnyt teitä kauniimpana kuin tänä iltana. Säälin miehiä, jotka teitä katselevat.

— Pidät siis minua hyvin siveänä, Quinette parkani?

— Oi, rouva markiisitar, minä rukoilen joka päivä taivasta, että tulisin teidän kaltaiseksenne, mutta tähän mennessä…

— Vaiti hupsu, anna minulle viittani ja puuhkani.