— Tämä kirje, jatkoi markiisitar, joka oli outo sinä aikana, jolloin se kirjoitettiin, tuntui minusta huolimatta muutamista kohdista alussa, joissa Racinen vaikutus ilmenee, niin voimakkaalta ja todelta, se henki niin uutta ja rohkeata intohimoa, että jouduin siitä kokonaan suunniltani. Ylpeyteni jäännös, joka kamppaili minussa, hälveni. Olisin antanut koko elämäni yhdestä sellaisen rakkauden hetkestä. En kerro teille huoliani, kuvittelujani, pelkojani, en voisi kertoa niistä järjestyksessä ja yhtenäisesti. Vastasin muutaman sanan, mikäli muistan seuraavaan tapaan:
"En syytä teitä, Lélio, syytän kohtaloa, en sääli teitä yksin, säälin itseänikin. En tahtoisi mistään ylpeyden, varovaisuuden tai väärän kainouden syistä riistää teiltä sitä lohdutusta, että pidän teitä arvossa. Pitäkää se, sillä se on ainoa, minkä voin teille antaa. En voisi milloinkaan suostua teitä kohtaamaan."
Seuraavana päivänä sain kirjeen, jonka luin kiireesti ja jonka tuskin ennätin heittää tuleen kätkeäkseni sen Larrieuxilta, joka yllätti minut sitä lukemassa. Se oli jokseenkin näin kuuluva.
"Rouva, minun täytyy tavata teitä tai kuolla.
Yksi kerta, yksi ainoa kerta, vain hetkinen, jos tahdotte. Miksi pelkäätte kohtausta, koska luotatte kunniaani ja vaiteliaisuuteeni? Rouva, minä tiedän, kuka te olette, tunnen tapojenne ankaruuden, tunnen hurskautenne, vieläpä tunnen tunteenne kreivi de Larrieuxia kohtaan. En ole siksi hävytön, että toivoisin teiltä muuta kuin säälivän sanan, mutta sen täytyy tulla teidän huuliltanne. Sydämeni täytyy se vastaanottaa tai se murtuu.
Lélio."
Sanon sen kunniakseni — sillä kaikki jalo ja uljas luottamus on vaarassa kunniakasta — etten hetkeäkään pelännyt olevani tekemisissä hävyttömän elostelijan kanssa. Uskoin hartaasti Lélion nöyrään vilpittömyyteen. Olinhan muuten kalliisti maksanut uskoni omaan voimaani. Päätin tavata häntä. Olin täydellisesti unohtanut hänen kuihtuneet kasvonsa, hänen epähienon käytöstapansa, hänen alhaisen ulkonäkönsä; en tuntenut hänestä enää muuta kuin hänen neronsa lumousvoiman, hänen kirjeensä ja rakkautensa. Vastasin hänelle:
"Suostun kohtaamaan teidät, etsikää varma paikka. Mutta älkää odottako minulta muuta kuin mitä nyt pyydätte. Uskon teihin kuin Jumalaan. Olisitte kurja, jos koettaisitte väärinkäyttää luottamustani, mutta minä en teitä pelkää."
Vastaus:
"Teidän luottamuksenne pelastaisi teidät kurjimmastakin roistosta. Te saatte nähdä, rouva, että olen sen ansaitseva. Herttua de ——— on hyväntahtoisesti tarjonnut minun käytettäväkseni talonsa Valois-kadun varrella. Mitä olisin sillä tehnyt? Kolmeen vuoteen on minulle ollut olemassa vain yksi nainen taivaan alla. Suvaitkaa saapua kohtaukseen näytännön päätyttyä."