Olin kahdenvaiheilla kun sain kirjeen, jonka käsiala oli minulle outo. Se on ainoa rakkaudenkirje, jonka olen säilyttänyt lukemattomista tuoksuvista tunnustuksista. Se riippuu siitä, että se itseasiassa on ainoa rakkaudenkirje, minkä olen vastaanottanut.

Markiisitar keskeytti kertomuksensa, nousi, avasi vakavin käsin erään koristelippaan ja otti siitä rypistyneen ja ohuen kirjeen, jonka töintuskin saatoin lukea:

"Rouva.

Olen sisimmässäni varma siitä, että tämä kirje herättää teissä vain halveksumista; te ette pidä sitä edes suuttumuksenne arvoisena. Mutta mitäpä välittää kuiluun vajoava mies siitä, onko pohjassa yksi kivi enemmän tai vähemmän? Te pidätte minua mielettömänä, ettekä erehdykään. Niin, ehkäpä te salaa säälittekin minua, sillä te ette voine epäillä vilpittömyyttäni. Koska hurskaus on tehnyt teidät nöyräksi, ymmärrätte te ehkä epätoivoni laajuuden. Te tietänette jo rouva, mitä pahaa ja hyvää silmänne voivat saada aikaan.

Niinpä niin, ajattelen, että jos saan teiltä yhden ainoankaan myötätuntoisen ajatuksen, jos tänä iltana kiihkeästi kaivattuna hetkenä, jolloin joka ilta alan taasen elää, näen kasvoissanne hiukankaan sääliä, niin lähden vähemmän onnettomana, vien mukanani Ranskasta muiston, joka kukaties antaa minulle voimia elää muualla ja jatkaa kiittämätöntä ja tuskallista kutsumustani.

Mutta te tietänette sen jo, rouva. On mahdotonta, etteivät levottomuuteni, ihastukseni, vihan ja epätoivon huutoni ole monet kerrat paljastaneet minua näyttämöllä. Te ette ole voinut sytyttää kaikkia noita tulia lainkaan aavistamatta mitä teitte. Ah, te olette kukaties leikkinyt niinkuin tiikeri saaliillaan, teitä on kukaties huvittanut tuskani ja mielettömyyteni. Oi ei, se on liian julkeata. Ei, rouva, en sitä usko. Te ette ole milloinkaan sitä ajatellut. Te olette ihaillut suurta Corneillea, te olette elänyt murhenäytelmän ylevissä intohimoissa, siinä kaikki. Ja minä, mieletön, olen uskaltanut uskoa, että minun äänenikin yksin on joskus herättänyt myötätuntoanne, että sydämeni löysi vastakaikua teidän sydämessänne, että teidän ja minun välillä oli jotakin muuta kuin minun ja yleisön välillä. Oi se oli suunnatonta, mutta suloista mielettömyyttä! Sallikaa minun se pitää, rouva, vähänpä se teitä liikuttaa. Ettehän peljänne, että rupeisin sillä kehuskelemaan? Mitä oikeutta olisi minulla sitä tehdä ja kuinka saisin ihmiset uskomaan sanani. Sen kautta joutuisin vain järkevien ihmisten pilkattavaksi. Sallikaa minun pitää tämä vakaumus, jota vavisten tervehdin ja joka yksin on tuottanut minulle enemmän onnea kuin yleisön kovuus minua kohtaan on minulle tuottanut murhetta. Sallikaa minun siunata teitä ja polvillani kiittää teitä alttiudesta, jonka olen havainnut sielussanne, ja jota ei kukaan muu ole minulle osoittanut, kyyneleistä, joita olen nähnyt teidän vuodattavan minun teatterionnettomuuksieni johdosta, noista aroista katseista, jotka — ainakin olen niin luullut — koettivat lohduttaa minua kuulijakuntani kylmyyden vuoksi.

Oi miksi olette te syntynyt loistossa ja komeudessa, miksi olen minä vain köyhä, nimetön ja maineeton taiteilija? Miksei ole minulla yleisön suosiota ja rahamiehen rikkautta asetettavana vastineeksi nimelle, arvonimelle, jota tähän asti olen ylenkatsonut. Ehkä saattaisin silloin tavoitella teitä. Ennen asetin lahjakkaisuuden kaikkea muuta korkeammalle, kysyin itseltäni mitä hyödytti olla aatelismies tai markiisi, jos oli typerä, itserakas ja röyhkeä. Minä vihasin ylhäisten ylpeyttä ja luulin kostavani kylliksi heidän ylenkatseensa, jos neroni avulla kohoaisin heidän yläpuolelleen.

Haaveita ja pettyneitä toiveita! Voimani ovat pettäneet mielettömän kunnianhimoni. Olen jäänyt tuntemattomaksi, minulle on käynyt vielä huonommin! olen hipaissut menestystä ja päästänyt sen livahtamaan käsistäni: Luulin olevani suuri ja minut on heitetty tomuun, kuvittelin olevani ylevä ja minut on tehty naurettavaksi. Kohtalo on tehnyt tyhjäksi kohtuuttomat unelmani ja rohkeuteni, se on murtanut minut kuin korren. Minä olen hyvin onneton mies! Mutta suurin mielettömyyksistäni on se, että olen luonut katseeni tuon rampin tuollepuolen, joka muodostaa ylipääsemättömän rajaviivan minun ja muun yhteiskunnan välille. Se on minulle Popiliuksen ympyrä. Olen tahtonut astua sen yli. Minä, näyttelijä, olen uskaltanut käyttää silmiäni ja kiinnittää ne kauniiseen naiseen, niin nuoreen, ylevään, rakastettavaan, korkeasäätyiseen naiseen — sillä tiedän, rouva, että te olette kaikkea tätä. Ihmiset syyttävät teitä tyhmyydestä ja teeskennellystä hurskaudesta, minä yksin teille osaan antaa oikean arvon, minä yksin tunnen teidät. Yksi ainoa katseenne, yksi ainoa kyyneleenne on riittänyt kumoamaan ne typerät valheet, joita muuan aatelismies de Bretillac on minulle kertonut teistä.

Mutta mikä onkaan teidän kohtalonne? Mikä outo onnettomuus painaa niin teitä kuin minuakin, koska te keskellä loistavaa ja valistuneeksi itseään sanovaa maailmaa olette löytänyt vain poloisen näyttelijän sydämen, joka teitä kohtaan on oikeudenmukainen. Niin, ei mikään riistä minulta sitä surullista ja lohdullista ajatusta, että jos olisimme syntyneet samalla yhteiskunnallisella tasolla, ette te olisi voinut minua välttää, vaikka kilpailijani olisivat olleet millaisia tahansa ja vaikka olisin ollut kuinka keskinkertainen tahansa. Minun olisi täytynyt saada teidät vakuutetuksi siitä totuudesta, että minussa on jotakin suurempaa kuin heidän rikkautensa ja arvonimensä, kyky rakastaa teitä.

Lélio."