— Te ette käy enää teatterissa, sanoi hän, teitä kalvaa hurskaus ja ikävä. Ette ole pitkään aikaan nähnyt Léliota, hän on edistynyt, hän saa toisinaan käsientaputuksia, luulen että hänestä tulee siedettävä.
En tiedä kuinka annoin hänen viedä minut mukanaan. Välinpitämätön kun muuten olin Lélion suhteen, en enää antautunut alttiiksi vaaralle paljastaa itseäni uhmatessani julkisesti hänen viehätysvoimaansa. Pukeuduin erikoisen silmiinpistävästi ja menin etunäyttämön suureen aitioon uhmaamaan vaaraa, jota en enää uskonut olevaksi.
Mutta vaara oli uhkaavampi kuin milloinkaan. Lélio oli jumalallinen, milloinkaan en ollut häneen ollut ihastuneempi. Äskeinen seikkailu tuntui enää vain unennäöltä, Lélio ei saattanut olla toisenlainen kuin minä hän näyttämöllä esiintyi. Vastoin tahtoani jouduin taas kaikkien niiden hirveiden mielenliikutusten valtaan, jotka hän ymmärsi tartuttaa minuun. Minun täytyi itkien kätkeä kasvoni nenäliinaani, hämmennyksissäni tahrasin poskimaalini, revin pois iholaastarini. Kreivitär de Ferrières kehoitti minua siirtymään aition taka-alalle, sillä mielenliikutukseni herätti huomiota katsomossa. Kaikeksi onneksi oli minulla kylliksi viekkautta uskottaakseni ihmisille, että kaiken tämän liikutuksen aiheutti neiti Hippolyte Claironin näytteleminen. Tämä oli minun mielestäni jotakuinkin kylmä ja jäykkä murhenäyttelijätär, luonteeltaan ja kasvatukseltaan ehkä liian ylhäinen näyttelijän kutsumukseen sellaisena kuin se siihen aikaan käsitettiin. Mutta tapa, jolla hän Cinnassa sanoi: "Odota", takasi hänelle suuren maineen.
On totta, että kun hän näytteli Lélion kanssa, voitti hän oman itsensä. Vaikka hänkin osoitti hyvään tapaan kuuluvaa ylenkatsetta Lélion näyttelemistapaa kohtaan, vaikutti häneen tämän nero hänen tietämättään, kun intohimo saattoi heidät näyttämöllä toistensa yhteyteen. Tuona iltana Lélio kiinnitti minuun huomionsa joko pukuni tai mielenliikutukseni vuoksi, sillä näin hänen hetkenä jolloin hän ei näytellyt kumartuvan erään miehen puoleen — näitä istui nimittäin siihen aikaan näyttämöllä — ja kysyvän minun nimeäni. Ymmärsin sen tavasta, millä he katsoivat minuun. Sydämeni löi niin, että olin tukehtua ja minä huomasin, että Lélion silmät näytännön kestäessä useamman kerran suuntautuivat minuun. Mitä olisinkaan antanut saadakseni tietää, mitä aatelismies de Bretillac oli hänelle sanonut minusta, tuo, jolta hän oli tiedustellut, ja joka minuun katsoen oli puhunut hänelle useamman kerran. Lélion kasvot, joiden täytyi pysyä juhlallisina jotteivät olisi rikkoneet osan arvokkaisuutta vastaan, eivät ilmaisseet mitään, mistä olisi voinut päättää hänen minusta saamiensa tietojen laadun. Tunsin muuten hyvin huonosti Bretillacia, kuvittelin, ettei hän ollut osannut minusta sanoa sitä eikä tätä.
Tänä iltana vasta minä ymmärsin minkälaatuinen rakkaus minut Lélioon kahlehti: se oli aivan henkinen ja aivan haaveellinen intohimo. En rakastanut häntä, vaan niitä muinaisajan sankareita, joita hän esitti. Nuo suoruuden, uskollisuuden ja katoamattoman hellyyden tyypit elävöityivät uudelleen hänen kauttaan ja minä siirryin hänen kanssaan ja hänen kauttaan ammoin unhotettujen hyveiden aikakauteen. Ajattelin ylpeydellä, että tuohon aikaan ei minua olisi väärinymmärretty ja häväisty, että sydämeni olisi saattanut antautua, eikä minun olisi tarvinnut tyytyä rakastamaan näytelmäaavetta. Lélio oli minulle vain Cidin varjo, vain entisaikojen ritarillisen lemmen esittäjä, lemmen, jota nyt Ranskassa ivattiin. Häntä itseään, miestä, ilveilijää en pelännyt lainkaan, olin nähnyt hänet, — saatoin rakastaa häntä vain julkisena henkilönä. Minun Lélioni oli keinotekoinen olento, joka häipyi käsistäni kun näytelmän loisto sammui. Hän tarvitsi näyttämön valhemaailmaa, lamppujen valoa, puvun, maalia ollakseen se, jota rakastin. Riisuessaan kaiken tämän hävisi hän olemattomiin, hän sammui niinkuin tähti päivän koittaessa. Näyttämön ulkopuolella en lainkaan tahtonut häntä nähdä, olisinpa ollut siitä pahoillanikin. Se olisi ollut minulle sama kuin katsella suurta miestä, joka on muuttunut kouralliseksi tuhkaa saviastiassa.
Tiheät poissaoloni niihin aikoihin, jolloin minulla oli ollut tapana tavata Larrieuxia ja etenkin nimenomainen kieltäytymiseni olemasta hänelle siitä lähtien muuta kuin ystävätär, herättivät hänessä mustasukkaisuuden puuskan, joka — tunnustan sen — oli oikeutetumpi kuin kaikki entiset. Kun eräänä iltana olin menossa Carmelitilaiskirkkoon pujahtaakseni toisesta sisäänkäytävästä ulos, huomasin hänen seuraavan itseäni ja ymmärsin, että siitälähtien tulisi olemaan miltei mahdotonta kätkeä häneltä yöllisiä retkiäni. Katsoin siis parhaaksi mennä julkisesti teatteriin. Vähitellen saavutin tarpeellisen teeskentelytaidon kätkeäkseni tunteeni ja muuten aloin äänekkäästi puhua Hippolyte Clairon-ihailustani, mikä seikka saattoi johtaa ihmiset harhaan minun todellisten tunteitteni suhteen. Siitä lähtien tunsin olevani häiritty. Kun olin pakoitettu pitämään tarkkaa vaaria itsestäni, oli nautintoni vähemmin voimakas ja syvä. Mutta sen asemasta syntyi toinen, joka tarjosi pikaisen korvauksen. Lélio näki minut, hän piti minua silmällä, kauneuteni teki häneen syvän vaikutuksen, tunneherkkyyteni imarteli hänen itserakkauttaan. Hänen katseensa riistäytyivät vaivoin irti minusta. Välistä oli hänellä hajamielisyyden hetkiä, jotka yleisöä suututtivat. Kohta oli minun mahdotonta enää erehtyä siitä, että hän rakasti minua mielettömyyteen saakka.
Koska ruhtinatar de Vaudemontin oli nähtävästi tehnyt mieli aitiotani, olin luovuttanut sen hänelle ja ottanut pienemmän, joka oli alempana ja paremmassa paikassa. Olin aivan rampin luona, Lélion ainoakaan katse ei mennyt minulta hukkaan ja hänenkin katseensa saattoivat huomiota herättämättä minua etsiä. En muuten tarvinnut enää tätä välinettä tunteakseni hänen tunteitaan. Hänen äänensä soinnusta, hänen huokauksistaan, hänen muutamille säkeille, muutamille sanoille panemastaan painosta ymmärsin, että hän kääntyi minun puoleeni. Olin naisista ylpein ja onnellisin, sillä tuollaisina hetkinä en ollut näyttelijän, vaan sankarin rakastama.
Niinpä niin, kahden vuoden jälkeen, jolloin olin kantanut sieluni sisimmässä tuntematonta ja yksinäistä rakkautta, kului vielä kolme talvea, jolloin tämä rakkaus oli molemminpuolinen ilman että katseeni milloinkaan antoi Léliolle oikeutta toivoa muuta kuin tätä hienoa ja salaperäistä suhdetta. Sittemmin sain tietää, että Lélio oli usein seurannut minua kävelyilläni. Minä en suvainnut nähdä ja eroittaa häntä ihmisjoukosta, niin vähän välitin hänen näkemisestään ulkopuolella teatteria. Nämät viisi vuotta ovat ainoat, jotka olen elänyt kahdeksastakymmenestä.
Viimein luin eräänä päivänä Mercure de Francesta sen uuden näyttelijän nimen, joka oli otettu Lélion sijalle, joka lähti ulkomaille. Tämä uutinen oli kuolettava isku minulle, en käsittänyt kuinka vast'edes saattaisin elää ilman tuota mielenliikutusta, ilman intohimoa ja myrskyä. Tämä kehitti suunnattomasti rakkauttani, olin menettää järkeni.
Siitä lähtien en enää taistellut tukahuttaakseni alkuunsa jokaisen ajatuksen, joka loukkasi säätyarvoani. En enää pitänyt itseäni onnellisena sen johdosta, että Lélio oli se mikä oli. Minä kärsin, napisin salaisesti sitä, ettei hän ollut se miltä näytti näyttämöllä, ja minä menin niin pitkälle, että toivoin hänen olevan niin kauniin ja nuoren, millaiseksi taide teki hänet joka ilta, jotta olisin voinut uhrata hänelle ennakkoluulojeni koko ylpeyden ja elimistöni koko vastenmielisyyden. Nyt, kun olin kadottamaisillani sen henkiolennon, joka niin pitkät ajat oli täyttänyt sieluni, valtasi minut halu toteuttaa kaikki unelmani ja koetella tosielämää vaikkakin sitten rupeisin inhoamaan sekä elämää että Léliota ja itseänikin.