Toisinaan vihellettiin hänelle sellaisissa kohdissa, joissa hän minusta oli suuremmoinen, ja minä läksin raivoisana teatterista. Tällaiset päivät olivat minulle vaarallisimmat. Tunsin kiihkeätä halua mennä häntä tapaamaan, itkemään hänen kanssaan, sadattelemaan aikakautta ja lohduttamaan häntä ilmaisemalla hänelle rakkauteni ja innostuneen ihailuni.
Eräänä iltana kun astuin ulos salakäytävästäni, näin pienen, laihan miehen nopeasti kulkevan ohitseni ja ohjaavan askeleensa kadulle. Muuan koneenkäyttäjä nosti hänelle lakkiaan ja sanoi:
— Hyvää iltaa, herra Lélio!
Innokkaana näkemään lähempää tuota tavatonta miestä, kiiruhdin hänen jälkeensä, kuljin kadun poikki ja välittämättä vaarasta, jolle antauduin alttiiksi, astuin hänen kanssaan erääseen kahvilaan. Onneksi oli se kehnonpuoleinen kahvila, missä minun ei tarvinnut kohdata ainoatakaan omaan säätyyni kuuluvaa henkilöä.
Kun huonon savuavan lampun valossa loin silmäni Lélioon, luulin erehtyneeni ja seuranneeni jotakin toista kuin häntä. Hän oli vähintäin kolmekymmentäviisivuotias, hän oli kellahtava, kuihtunut ja kulunut, huonosti puettu, alhaisen näköinen, hän puhui käheällä ja sortuneella äänellä, kätteli hylkiöitä, joi viinaa ja kiroili hirmuisesti. Minun täytyi moneen kertaan kuulla mainittavan hänen nimeään ennenkuin tulin vakuutetuksi, että siinä edessäni oli teatterin jumala ja suuren Corneillen tulkitsija. En nähnyt hänessä enää mitään niistä viehättäväisyyksistä, jotka olivat minut lumonneet, en edes hänen ylevää, hehkuvaa ja surullista katsettaan. Hänen silmänsä olivat synkät, sammuneet, miltei typerät, hänen painokas puhetapansa tuntui alhaiselta kun hän kääntyi kahvilaviinurin puoleen puhuen pelistä, kapakasta ja tytöistä. Hänen käyntinsä oli veltto, ulkonäkönsä likainen, hänen poskensa olivat huonosti pestyt maalista. Se ei ollut enää Hippolyte, se oli Lélio. Temppeli oli tyhjä ja köyhä, oraakkeli oli ääneti, jumala oli muuttunut mieheksi — ei edes mieheksikään, vaan näyttelijäksi.
Hän poistui ja minä jäin pitkäksi aikaa typertyneenä paikalleni ajattelemattakaan juoda kuumaa maustettua viiniäni, jota olin tilannut näyttääkseni herrasmieheltä. Kun älysin paikan missä olin ja minuun kiinnitetyt katseet, valtasi minut pelko. Ensi kerran elämässäni olin niin epäilyttävässä asemassa ja niin suoranaisissa tekemisissä sen kansaluokan ihmisten kanssa — sittemmin on maanpakolaisuus minut kyllä parantanut tästä arkuudesta.
Nousin ja koetin paeta, mutta unohdin maksaa. Viinuri juoksi jälestäni. Häpesin hirveästi, minun täytyi palata takaisin, selvittäytyä kassanhoitajalle, kestää kaikki minuun suunnatut pahansuovat ja ivalliset katseet. Kun olin poistunut, tuntui minusta, että joku seurasi minua. Etsin turhaan ajuria, niitä ei ollut enää Comedien edustalla. Raskaat askeleet kuuluivat yhä omien askeleitteni ohella. Käännyin, vavisten. Näin pitkän roikaleen, jonka olin nähnyt kahvilan nurkassa ja joka näytti poliisivakoilijalta tai joltakin vielä pahemmalta. Hän puhutteli minua, — en tiedä mitä hän sanoi, sillä kauhu riisti järkeni. Kuitenkin oli minulla kylliksi mielenmalttia päästäkseni hänestä eroon. Pelon suoma rohkeus muutti minut äkkiä sankarittareksi, minä löin häntä nopeasti kepillä kasvoihin ja heittäen heti kepin pois voidakseni paremmin juosta. Silläaikaa kuin mies jäi ihmettelemään rohkeuttani, juoksin kevyenä kuin nuoli ja pysähdyin vasta Florencen luona. Kun seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan heräsin vuoteessani, jossa oli vanulla sisustetut uutimet ja ruusunväriset koristeet pylväänpäissä, luulin nähneeni unta ja tunsin eilisen pettymykseni ja seikkailuni johdosta suurta nöyryytystä. Luulin että olin täydellisesti parantunut rakkaudestani ja koetin iloita sen johdosta, mutta turhaan. Tunsin kuolettavaa surua, ikävä verhosi jälleen elämäni, kaikki näytti pimeältä. Sinä päivänä karkoitin Larrieuxin.
Tuli ilta, mutta se ei tuonut mukanaan muiden iltojen mieluisia mielenliikutuksia. Ihmiset tuntuivat ikäviltä. Menin kirkkoon, kuuntelin keskustelua päättäen tulla jumaliseksi. Minä kylmetyin siellä ja tulin sairaaksi.
Olin muutamia päiviä vuoteenomana. Kreivitär de Ferrières tuli minua katsomaan, vakuutti, ettei minussa ollut lainkaan kuumetta, että vuoteessa-olo teki minut sairaaksi, että piti lähteä ulos, huvitella, mennä teatteriin. Luulen, että hän oli mielistynyt Larrieuxiin ja toivoi minun kuolevan.
Toisin tapahtui. Hän pakoitti minut lähtemään kanssaan katsomaan
Cinnaa.