Olin onnellinen, olin ylpeä tuntiessani vapisevani, olevani tukehtumaisillani, pyörtymäisilläni. Ensimäisen kerran kun kiihkeä sydämentykytys herätti elottoman sydämeni tunsin yhtäpaljon ylpeyttä kuin nuori äiti, joka ensi kerran tuntee lapsensa liikkuvan sydämensä alla. Tulin juroksi, naurunhaluiseksi, häijyksi, vaihtelevaksi. Kelpo Larrieux huomasi, että uskonnollisuuteni antoi aihetta eriskummallisiin päähänpistoihin. Seuraelämässä väitettiin, että minä päivä päivältä yhä kaunistuin, että mustat silmäni saivat sametin loisteen, että hymyilyyni tuli ajatusta, että huomautukseni kaikista asioista olivat oikeammat ja terävämmät, kuin mihin minun luultiin pystyvän. Sitä pidettiin Larrieuxin ansiona, vaikka hän kuitenkin oli siihen tuiki viaton.
Muistelmani ovat hajanaisia, koska elämäni niitä on niin paljon tältä ajanjaksolta. Niistä puhuessani, tuntuu kuin nuortuisin ja kuin sydämeni vieläkin sykkisi Léliota mainittaessa. Kerroin äsken, että kuullessani pöytäkellon lyövän, minä vapisin ilosta ja kärsimättömyydestä. Vielä nytkin olen tuntevinani eräänlaista suloista tukehdusta, joka valtasi minut kun kello alkoi lyödä. Sen jälkeen ovat kohtalon vaiheet pakoittaneet minut tuntemaan itseni onnelliseksi Maraisin pienessä talossa. Niinpä niin, en kaipaa rikkaasta palatsistani, ylhäisestä etukaupungistani ja entisestä ylellisyydestäni muuta kuin niitä esineitä, jotka olisivat muistuttaneet minua tuosta rakkauden ja unelmien ajasta. Olen pelastanut häviöstä muutamia sen aikaisia huonekaluja, joita katselen samalla mielenliikutuksella, kuin jos kello löisi ja hevosteni jalat polkisivat katukivitystä. Oi lapseni, älkää milloinkaan rakastako siten, sellainen rakkaus on kuin myrsky, joka vasta kuolossa laantuu.
Lähdin siis liikkeelle eloisana ja kevyenä ja nuorena ja onnellisena. Aloin antaa arvoa kaikelle sille, mikä muodosti elämäni, ylellisyydelle, nuoruudelle, kauneudelle. Nautin onnesta kaikilla aisteilla, kaikilla huokosilla. Jalat turkiksiin käärittyinä nojasin mukavasti vaunujeni selustaan ja katselin vastapäätä olevasta kultapuitteisesta peilistä komeata ja kauniisti puettua vartaloani. Naisten puku, jota sittemmin on niin ivattu, oli silloin tavattoman loistava ja rikas. Kun sitä aistilla kannettiin ja vältettiin liiallisuuksia antoi se kauneudelle ylevyyttä ja pehmeää suloa, josta maalarit eivät kykene antamaan teille aavistustakaan.
Kaikkine kangas-, töyhtö- ja kukkalaitteineen oli naisen pakko liikkua hitaasti ja arvokkaasti. Olen nähnyt aivan valkopukuisia naisia, joita, kun heidän tukkansa oli puuteroitu valkeaksi, saattoi liioittelematta verrata joutseniin heidän vetäessään perässään pitkää silkkilaahustintaan ja keinutellessaan notkeasti otsalla olevia töyhtöjään. Sanokoon Rousseau mitä tahansa, itse asiassa muistutimme me paljon enemmän lintuja kuin muurahaisia runsaine satiinipoimuinemme, hukkuen musliinin ja pöyhötettyjen kankaiden runsauteen, joka kätkee aivan pienoisen hennon ruumiin, kuten untuva kätkee kyyhkysen, pitkine pitsisiipinemme, jotka putosivat käsivarsilta, kirkkaine väreinemme, jotka tekivät pukumme kirjaviksi, nauhoinemme ja jalokivinemme. Ja kun me liikuimme pitäen jalkamme tasapainossa somissa korkeakantaisissa tohveleissa näytti todella siltä kuin olisimme pelänneet koskettaa maata ja kuin olisimme kävelleet paimentytön ylenkatseellisella varovaisuudella puron reunalla.
Kysymyksessäolevana aikana alettiin käyttää vaaleata puuteria, joka antoi hiuksille pehmeän ja tuhkanharmaan värivivahduksen. Tämä tapa miedontaa tukanvärin räikeyttä teki kasvot hyvin suloisiksi ja antoi silmille erinomaisen loisteen. Otsa, joka oli kokonaan kätkössä, peittyi tämän sovinnaisen tukkalaitteen vaaleisiin värivivahduksiin, se näytti leveämmältä, puhdasmuotoisemmalta, ja kaikki naiset olivat ylhäisen näköisiä. Käherrettyä tukkaa oli seurannut matala tukkalaite, suuret kiharat, jotka työnnettiin eteen ja putosivat olkapäille ja niskaan. Tämä kampaustapa sopi minulle mainiosti ja minä olin tunnettu pukujeni komeudesta ja kekseliäisyydestäni. Läksin ulos puettuna milloin vaaleanpunaiseen untuvilla koristettuun samettipukuun, milloin valkeaan tiikerinnahalla reunustettuun satiinitunikkaan, milloin punasinervään kultakuteiseen kirjosilkkipukuun koristeina helmillä kiinnitetyt valkoiset töyhdöt. Näin puettuna tein muutamia vieraskäyntejä odottaessani toisen kappaleen alkamista, sillä Lélio ei milloinkaan esiintynyt ensimäisessä.
Minä herätin huomiota salongeissa ja kun jälleen nousin vaunuihin, katselin mielihyvällä naista, joka rakasti Léliota ja joka saattoi voittaa hänen rakkautensa. Tähän asti oli herättämäni kateus ollut ainoa kauneuteni tuottama ilo. Vaiva, jonka panin kaunistumiseeni oli jokseenkin lievä kosto niille naisille, jotka olivat punoneet niin hirveitä salajuonia minua vastaan. Mutta siitä alkaen kun rakastin, aloin nauttia kauneudestani itsenikin vuoksi. Saatoin tarjota vain sen Léliolle korvaukseksi kaikista niistä voitoista, jotka Pariisi häneltä kielsi ja minä huvittelin kuvittelemalla tuon pilkatun, väärinymmärretyn ja syrjäytetyn näyttelijäparan iloa ja ylpeyttä saadessaan tietää, että markiisitar de R—— häntä jumaloi.
Nämät ajatukset olivat muuten vain mieluisia ja haihtuvia unelmia, ne olivat ainoa tulos, ainoa voitto, joka johtui mielentilastani. Heti kun ajatukseni saivat kiinteämmän muodon ja kun huomasin jonkun rakkauteni suunnitelman vakaantuvan, tukahutin ne uljaasti ja koko sääty-ylpeyteni tuli avukseni. Te katsotte minuun ihmetellen. Selitän sen teille kohta. Sallikaa minun vielä viivähtää muistojeni lumomaailmoissa.
Kello kahdeksalta poistuin vaunuistani pienen Carmelitilaiskirkon luona lähellä Luxembourgia. Lähetin vaunut pois ja minun luultiin ottavan osaa siellä siihen aikaan pidettyihin uskonnollisiin kokouksiin, mutta minä kuljinkin vain kirkon ja puutarhan läpi ja poistuin toista katua. Menin erään nuoren vinttikamarissa asuvan työläisnaisen luo, jonka nimi oli Florence ja joka oli minulle uskollinen. Sulkeuduin hänen kamariinsa ja laskin hyvillä mielin kaikki kauniit vaatteeni hänen kehnolle vuoteelleen pukeakseni päälleni lyhyen mustan nutun, miekan shagreeninahkaisine huotrineen ja nuoren papinpaikkaa tavoittelevan koulupojan tasasuhtaisen peruukin. Pitkä, tumma, viattoman näköinen kun olin, olin aivan pienen, kömpelön ja ulkokullatun papin näköinen, joka salaa hiipii teatteriin. Florence, joka luuli minulla olevan vireellä todellisen lemmenjuonen, nauroi kanssani muutoksiani ja minä tunnustan, etten olisi tuntenut suurempaa iloa, jos olisinkin kuten kaikki nuoret hupakot mennyt salaisille illallisille pieniin taloihin juopuakseni onnesta ja rakkaudesta.
Otin ajurin ja hiivin aitiooni teatterissa. Ah, silloin sydämentykytykseni, pelkoni, iloni, kärsimättömyyteni lakkasi. Syvä hartaus valtasi minut kokonaan ja esiripun nousuun saakka minä vaivuin suuren juhlan odotukseen.
Niinkuin korppikotka sieppaa peltopyyn magnetisoivassa lennossaan ja pitää sen läähättävänä ja liikkumattomana taikapiirissään, niin kiehtoi Lélion sielu, ylevä murhenäyttelijän ja runoilijan sielu kaikki sielunkykyni ja vaivutti minut ihailun huumeeseen. Kuuntelin kädet ristissä polvien ympäri, nojaten leukaani aition samettiin, otsa hiessä. Pidätin hengitystäni, pahoittelin kynttiläin väsyttävää valoa, joka vaivasi kuivia ja polttavia silmiäni, jotka seurasivat hänen jokaista liikettään, jokaista askeltaan. Olisin tahtonut nähdä hänen jokaisen rintansa tykkeen, hänen otsansa pienimmänkin poimun. Hänen teeskennellyt mielenliikutuksensa, hänen teatterionnettomuutensa koskivat minuun kuin olisivat ne olleet todellisia. Kohta en osannut enää eroittaa erhettä totuudesta. Léliota ei ollut olemassa: oli vain Rodrigue, Hippolyte, Bajazet. Vihasin hänen vihamiehiään, vapisin hänen vaarojaan, hänen surunsa saivat minut vuodattamaan kyynelvirtoja, hänen kuolemansa pusersi minulta huutoja, jotka minun täytyi tukahuttaa puremalla nenäliinaani. Väliajoilla vaivuin uupuneena aitioni selustaa vasten, lepäsin siinä kuin kuollut kunnes kimeä esisoitto ilmaisi esiripun nousemisen. Silloin toinnuin, kävin hulluksi ja palavaksi ihaillakseni, tunteakseni, itkeäkseni. Miten välitön, runollinen ja nuori olikaan tuon miehen kyky! Koko hänen sukupolvensa täytyi olla jäästä kun ei se langennut hänen jalkojensa juureen. Ja sittenkin, vaikka hän loukkasi kaikkia tunnustettuja periaatteita, vaikka hänen oli mahdotonta noudattaa yleisönsä makua, vaikka hän häpäisi naisia pukunsa kehnoudella, vaikka hän loukkasi miehiä ylenkatsomalla heidän typeriä vaatimuksiaan, oli hänellä ylevän voiman ja vastustamattoman lumousvoiman hetkiä, jolloin hän vangitsi katseellaan ja sanoillaan koko tuon vastahakoisen ja kiittämättömän yleisön ja pakoitti sen paukuttamaan käsiään ja vapisemaan. Se oli harvinaista, sillä kokonaisen aikakauden mielipidettä ei niin äkisti muuteta, mutta kun se tapahtui, olivat suosionosoitukset myrskyiset: oli aivankuin pariisilaiset silloin hänen neronsa voittamina olisivat tahtoneet sovittaa kaikki vääryytensä. Minä uskoin kernaimmin, että tuolla miehellä oli aika ajoin ylenluonnollinen voima ja että hänen pinttyneimpien halveksijainsa täytyi vastoin tahtoaan myötävaikuttaa hänen menestykseensä. Tällöin näytti koko Comedie-Françaisen katsomo joutuneen päästään pyörälle, ja poistuttuaan katsoivat ihmiset toisiinsa kummissaan siitä, että olivat taputtaneet käsiä Léliolle. Sellaisina hetkinä päästin minä mielenliikutukseni valloilleen: huusin, itkin, mainitsin intohimoisesti hänen nimeään, kutsuin häntä hurjana. Heikko ääneni hukkui onneksi ympärilläni pauhaavaan myrskyyn.