— Tuo mies liioittelee, sanottiin hänestä, hän teeskentelee, hän ei tunne mitään.
Ja minusta sanottiin toisaalla:
— Tuo nainen on ylenkatseellinen ja kylmä, hänellä ei ole sydäntä.
Kuka tietää, vaikka olisimme olleet koko aikakauden voimakkaimmin tuntevat ihmiset?
Siihen aikaan näyteltiin murhenäytelmää säädyllisesti, tuli korvapuustiakin antaessa noudattaa hienoa käytöstapaa, tuli kuolla miellyttävästi ja kaatua viehättävästi. Näytelmätaide oli muodostettu hienoston maun vaatimusten mukaiseksi, näyttelijöiden lausumistapa ja liikkeet olivat sopusoinnussa krinoliinin ja puuterin kanssa, joilla Phedre ja Clytemnestre vielä vaatetettiin. En ollut punninnut enkä huomannut tämän taidesuunnan vikoja. En miettinyt syvemmin asiaa, mutta murhenäytelmä ikävystytti minua hirmuisesti, ja koska olisi ollut sopimatonta sitä tunnustaa, kävin urheasti kaksi kertaa viikossa kärsimässä ikävää. Mutta välinpitämätön ja vaivattu kasvojenilme, jolla kuuntelin tuota loistavaa sanatulvaa, pani liikkeelle huhun, että minä olin tunteeton kauniiden säkeiden viehätysvoimalle.
Olin ollut jokseenkin kauvan poissa Pariisista, kun palasin eräänä iltana Comedie-Françaiseen katsellakseni Cidin esitystä. Maallaoloni aikana oli Lélio liittynyt teatteriin ja minä näin hänet ensi kerran. Hän näytteli Rodriguen osaa. Tuskin olin kuullut hänen äänensä soinnun kun tulin liikutetuksi. Se oli pikemmin viiltävä kuin sointuva, se oli voimakas ja vivahdusrikas ääni. Hänen äänensä oli yksi niistä asioista, jotka luettiin hänelle viaksi. Tahdottiin, että Cidillä piti olla barytoni, samoinkuin tahdottiin, että kaikki vanhan ajan sankarit olivat suurikasvuisia ja voimakkaita. Kuningas, joka ei ollut viittä jalkaa kuutta tuumaa ei voinut kantaa kruunua: se olisi loukannut hyvää makua.
Lélio oli pieni ja hento, hänen kauneutensa ei ollut kasvonpiirteissä, vaan otsan ylevyydessä, asentojen vastustamattomassa suloudessa, käynnin keveydessä, kasvojen ylpeässä ja synkkämielisessä ilmeessä. En ole milloinkaan kuvanveistoksessa, maalauksessa tai miehessä nähnyt ihanteellisempaa ja puhtaampaa kauneutta. Häntä varten olisi pitänyt keksiä sana viehätysvoima, joka ilmeni kaikissa hänen sanoissaan, kaikissa hänen katseissaan ja kaikissa hänen liikkeissään.
Entä sitten? Olin todella lumottu. Tuo mies, joka käveli, puhui ja liikkui ilman suunnitelmaa ja ilman vaatimuksia, joka itki enemmän sydämellään kuin äänellään, joka unohti itsensä vaipuakseen intohimoon, tuo mies, jonka sielu tuntui kuluttavan ja murtavan ja jonka katse kätki kaiken sen rakkauden, mitä turhaan olin suuresta maailmasta etsinyt vaikutti minuun kuin sähkövoima, tuo mies, joka ei ollut syntynyt kunniaan ja myötätuntoon, ja jota eivät muut kuin minä ymmärtäneet ja seuranneet, oli viiden vuoden ajan kuninkaani, jumalani, elämäni, rakkauteni.
En voinut enää elää häntä näkemättä: hän hallitsi ja vallitsi minua. Hän ei ollut minulle mies, mutta minä ymmärsin häntä toisella tavalla kuin rouva de Ferrières, hän oli paljon enemmän: henkinen voima, opettaja, jonka sielu muodosti minun sieluni mielensä mukaan. Pian kävi minulle mahdottomaksi kätkeä hänen herättämiänsä mielenliikutuksia. Jätin aitioni Comedie-Françaisessa, jotten olisi paljastanut itseäni. Tekeydyin uskonnolliseksi ja olin menevinäni iltaisin kirkkoihin rukoilemaan. Sensijaan pukeuduin grisetteksi ja kätkeydyin rahvaan joukkoon saadakseni mieleni mukaan häntä kuunnella ja katsella. Viimein lahjoin erään teatterin virkamiehen ja sain salissa pienen ja kätketyn paikan, jossa ei ainoakaan katse saattanut minua yllättää ja minne pääsin salakäytävää myöten. Paremmaksi varmuudeksi pukeuduin koulupojaksi. Näissä mielettömyyksissä, joita tein miehen tähden, jonka kanssa en milloinkaan ollut vaihettanut sanaa enkä katsetta, oli kaikki salaperäisen vetovoima ja kaikki onnen hurmaus. Kun vierashuoneeni suunnattoman suuri pöytäkello ilmaisi näytännön alkaneen, valtasi minut kiihkeä sydämentykytys. Koetin malttaa mieleni niin kauvan kuin vaununi pantiin kuntoon, kävelin nopeasti ja jos Larrieux oli luonani, kohtelin häntä epäystävällisesti saadakseni hänet lähtemään, karkoitin loppumattomalla kekseliäisyydellä muut, jotka olivat tielläni. On uskomatonta, minkä älykkäisyyden tämä teaatteri-intohimo minussa herätti. Minulla täytyi olla paljon teeskentelytaitoa ja viekkautta kätkeäkseni sen viiden vuoden aikana Larrieuxilta, joka oli miehistä mustasukkaisin ja kaikilta pahansuovilta, jotka minua ympäröivät.
Minun on sanottava teille, että sensijaan, että olisin koettanut intohimoani lannistaa, antauduin siihen mielihyvällä ja ilolla. Olihan se niin puhdas! Miksi olisin sitä hävennyt? Se avasi minulle uuden elämän, se tutustutti minut kaikkeen siihen, mitä olin toivonut tuntevani ja kokevani, se teki minut useissa suhteissa naiseksi.