— Ei kovin. Olen kuullut sanottavan, etteivät tuollaiset suhdattomat liitot olleet harvinaisia edes siihen aikaan kuin ennakkoluulot olivat Ranskassa voimakkaimmillaan. Kuka rouva d'Epinayn ystävättäristä elikään Jeliotten kanssa?
— Kuinka te tunnette aikaamme! Se on surkuteltavaa. Juuri siitä, että nuo piirteet ovat kerrotut muistiinpanoissa ja että niistä hämmästyen puhuttiin, olisi teidän pitänyt voida päättää niiden harvinaisuus ja niiden ristiriitaisuus ajan tapojen kanssa. Olkaa varma siitä, että ne silloinkin herättivät suurta melua; ja kun kuulette puhuttavan Guichen ja Manicampin herttuan ja rouva de Lionnen ja hänen tyttärensä hirveästä turmeluksesta, niin voitte olla vakuutettu siitä, että nuo asiat herättivät yhtäpaljon mielenkuohua silloin kuin ne tapahtuivat, kuin silloin kun te luette niistä. Luuletteko siis, että ne, joiden loukkaantunut kynä on säilyttänyt ne teille, olivat Ranskan ainoat kunnialliset ihmiset?
Minä en uskaltanut väittää markiisitarta vastaan. En tiedä kumpi meistä oli pätevä ratkaisemaan kysymyksen. Minä johdatin hänet takaisin kertomukseensa ja hän jatkoi näin:
— Osoittaakseni teille, kuinka vähän sitä suvaittiin, kerron teille, että kun ensimäisen kerran näin hänet ja ilmaisin ihailuni kreivitär de Ferrièresille, joka istui vieressäni, vastasi hän:
"— Kaunokaiseni, teette viisaasti, kun ette noin tulisesti sano mielipidettänne kenellekään muulle kuin minulle. Teille naurettaisiin julmasti, jos aavistettaisiin teidän unohtavan, että jalosukuisen naisen silmissä ei näyttelijä saa olla mies."
Tämä rouva de Ferrièresin lause jäi mieleeni, en tiedä miksi. Siinä asemassa missä olin, tuntui tuo halveksiva sävy luonnottomalta, ja tuo pelko, että häpäisisin itseni ilmaisemalla ihailuni, oli mielestäni teeskenneltyä ilkeyttä.
Hänen nimensä oli Lélio, hän oli syntyperältään italialainen, mutta hän puhui erinomaisesti ranskaa. Hän saattoi olla kolmekymmentäviisi vuotta vanha, vaikkakin hän näyttämöllä usein tuntui kaksikymmenvuotiaalta. Hän näytteli paremmin Corneillea kuin Racinea, mutta kumpaisenkin kappaleissa oli hän verraton.
— Minua kummastuttaa, sanoin minä keskeyttäen markiisittaren, ettei hänen nimensä ole säilynyt näyttämötaiteen aikakirjoissa.
— Hän ei milloinkaan niittänyt mainetta, vastasi markiisitar, häntä ei suosittu kaupungissa eikä hovissa. Hänen ensi kertoja esiintyessään vihellettiin hänelle häpeällisesti, olen kuullut kerrottavan. Sittemmin otettiin huomioon hänen hehkuva sielunsa ja kehittymispyrkimyksensä, häntä siedettiin, hänelle paukutettiin toisinaan käsiä, mutta ylimalkaan pidettiin häntä aina huonosti onnistuneena näyttelijänä.
Hän oli mies, joka taiteessa yhtä vähän kuului omaan aikaansa kuin minä tapojen suhteen omaani. Siinä olikin kukaties se näkymätön, mutta kaikkivoipa yhdysside, joka yhteiskuntaketjun kahdesta äärimmäisyydestä kiinnitti sielumme toisiinsa. Yleisö ymmärsi yhtävähän Léliota kuin suuri maailma tuomitsi minua oikein.