George Sand, eli kuten hänen tyttönimensä kuului Amantine Lucile Aurore Dupin, syntyi Pariisissa 1804. Hänen vanhempansa olivat luutnantti Dupin, kuuluisan sotapäällikön Moritz Saksilaisen jälkeläinen ja eräs rahvaannainen, Sophie Delaborde. Isän puolelta peri kirjailijatar kirjailijalahjansa ja yltiöpäisyytensä, äidinpuolelta "rahvaan vaistoja". Suurimman osan nuoruuttaan vietti George Sand Berrissa Nohantin maatilalla isoäitinsä hoivissa, joka vallasnainen lämpimästi ihaili valistusajan filosofisia ja uskonnollisia mielipiteitä. Niinpä nuori tyttö kasvoikin kaikessa mahdollisessa vapaudessa, viettäen suurimman osan ajastaan retkeilyillä metsissä ja takamailla. Mitään varsinaista opetusta ei hän saanut, paitsi mitä silloin tällöin luki latinaa ja luonnonhistoriaa. Chateaubriandin "Atala" ja Bernardin de Saint-Pierren "Paul et Virginie" olivat hänen lempikirjojaan. — 1817 hänet pantiin "Couvent des augustines anglaises"-nimiseen luostarikouluun Pariisissa. Täällä valtasi hänet jonkun ajan kuluttua haaveellinen uskonnollisuus, päättipä hän ruveta nunnaksikin. Tuumasta olisikin ehkä tullut tosi, ellei isoäiti, joka pelkäsi pojantyttärensä sielunterveyttä, olisi 1820 palauttanut häntä Nohantiin. Ja nyt kuluivat tulevan kirjailijattaren päivät entiseen tapaan: hän samoili metsissä, luki mitä käsiin sattui ja lyöttäytyi jälleen seudun nuorison pariin, kunnes 1822 meni naimisiin berrilaisen maatilanomistajan, herra Dudevantin kanssa.
Yhdeksän vuotta kestänyt avioliitto ei ollut onnellisimpia — siksi olivat aviopuolisoiden sielunlahjat ja taipumukset liian erilaiset. Heillä oli kaksi lasta. Lopulta kävi yhdyselämä nuorelle rouvalle niin sietämättömäksi, että hän jätti miehensä ja lähti Pariisiin aikoen elättää itsensä kirjailulla. Tämä tapahtui 1831.
Avustettuaan jonkun aikaa "Figaro"-lehteä rupesi alkava kirjailijatar Jules Sandeaun kirjalliseksi yhtiökumppaniksi. Heidän yhteistyönsä tulos oli romaani "Rose et Blanche", mikä ei kuitenkaan herättänyt erikoisempaa huomiota. Paljon suuremman menestyksen saavutti hänen yksin kirjoittamansa "Indiana", joka ensi kerran teki tunnetuksi hänen kirjailijanimensä George Sand. Seuraavat romaanit olivat "Valentine" ja "Lélia". Viimemainittu on tunnusmerkillisin hänen silloiselle kumouksellisuudelleen. Hän kirjoitti sen murtuneena, uskonnollisten ja valtiollisten seikkojen herpaisemana. Se on hurja ylistyslaulu, intohimoinen hätähuuto suusta naisen, jonka tunteita on syvästi loukattu ja joka maailmassa näkee vain tylyyttä ja jumalattomuutta. — 1833-34 oleskeli George Sand Italiassa Alfred de Mussetin seurassa, joka vaikutti kehittävästi etenkin hänen muotoaistiinsa — tästä lähin alkoi George Sand panna enemmän huolta tekotapaan, jonka hän ensimäisissä teoksissaan oli tarkoitusperäisyyden rinnalla laiminlyönyt. Suhde särkyi pian jättäen syvät, häviämättömät jäljet kumpaiseenkin asianomaiseen. Teoksessaan "Elle et lui" kuvailee George Sand tätä suhdetta. Vaikutelmiaan etelän mailta hän kertoo kirjoissaan "Jaques" (1834), "André" (1835), "Léone Léoni" (samana vuonna), "Simon" (1836) ja "Lettres d'un voyageur" (1837). — 1835 hän tutustui asianajaja Micheliin, joka vaikutti häneen sosialistiseen suuntaan. Teoksessa "Mauprat" (1837) on Michelin vaikutus havaittavissa ja samana vuonna ilmestyneessä "Lettres à Marcie" hän ylistää Lamennaisin suurpiirteistä katolilaisuutta. 1838 ilmestynyt "Spiridon" taas on kirjoitettu George Sandin entiseen tunteisiin perustuvaan, dogmeista riippumattomaan deistiseen henkeen. "Consuelo" 1842, "La comtesse de Rudolstadt" (1843-45) ja "Lucrezia Floriani" ovat kirjoitetut Chopinin vaikutuksen alaisena — "Le compagnon du tour de France" (1840) ja "Le meunier d'Augibault" ovat taas sosialistissävyisiä. Mainittakoon vielä kyläkertomukset "Moyny Robin", "Melchior", "La mare au diable", "Jeanne," "François le champi" ja "La petite Fadette". — Georg Sand kuoli 1876 sukutilallaan Nohantissa, missä hän oli viettänyt viimeiset kaksikymmentä elinvuottansa.
Kävisi liian pitkäksi tässä luetella kaikkia George Sandin teoksia. Sitäpaitsi on hänen teostensa joukossa monta taiteellisesti vähemmän arvokastakin. Mutta on sellaisiakin, jotka yhä vieläkin tenhoavat lukijan ja — mikä on ihmeellisempää — on sellaisiakin teoksia, joissa esitetyt aatteet yhä vielä herättävät vastustusta muutamissa piireissä — vaikka enemmän kuin sata vuotta on kulunut kirjoittajan syntymästä. Hänen kirjallisen toimintansa keskeisenä problemina on kysymys miehen ja naisen suhteesta — avioliittokysymys. Hän pohtii ja erittelee teoksissaan avioliittoa — ja etenkin ranskalaista lemmetöntä sovinnaisavioliittoa. Pyrintömääräksi tapoja ja lakeja luovalle yhteiskunnalle hän asettaa avioliiton, joka perustuu yksinomaan ja ainoastaan rakkauteen ja molemminpuoliseen täydelliseen ymmärtämykseen, tuomiten kaikki tästä ihanteesta poikkeavat avioliitot epäsiveellisiksi, yksilöitä alentaviksi ja yhteiskunnalle vahingollisiksi. Tästä oli luonnollinen johtopäätös, ettei avioliitto saanut olla purkamaton, sillä eihän ihminen voi mennä takaukseen tunteittensa kestäväisyydestä. Päinvastoin piti George Sand paljon kokeneena naisena elämänkestävää rakkautta vain erinomaisen suotuisten olosuhteitten tuloksena. Hänelle oli rakkaus taivainen liekki, joka on lähtöisin Jumalasta ja joka valtaa ihmisen ilman hänen omaa syytään ja myös jättää hänet tahdosta riippumatta, ihmisen voimatta vangita sitä hetkeksikään lakisäännöksillä tai tapojen vaatimuksilla.
Markiisitar.
I.
Markiisitar de R—— ei ollut erittäin henkevä, vaikkakin on kirjallisuudessa totuttu siihen, että vanhojen naisten tulee olla säkenöivän älykkäitä. Hänen tietämättömyytensä kaikista niistä asioista, joita ei osanotto seuraelämään ollut hänelle ilmaissut, oli tavaton. Vielä vähemmän oli hänellä tuota erikoisen hienotunteista esiintymistapaa, tuota täydellistä ihmistuntemusta, tuota ihmeteltävää tahtia, joka, kuten kerrotaan, on ominaista paljon kokeneille naisille. Hän oli päinvastoin ajattelematon, kiivas, suorapuheinen, vieläpä toisinaan kyynillinenkin. Hän kumosi täydellisesti kaikki ajatukseni entisen hyvän ajan markiisittaresta. Ja kuitenkin kaikitenkin oli hän markiisitar ja oli elänyt Ludvig XV:n hovissa. Mutta koska hän siihen aikaan oli ollut poikkeusluonne, niin pyydän, ettette hänen tarinaansa pidä vakavana tutkielmana aikakauden tavoista. Minusta on kaikkina aikoina ollut niin vaikeata tuntea hyvin ja kuvata hyvin yhteiskuntaa, etten lainkaan aijo siihen ryhtyä. Rajoitun kertomaan erinäisistä sellaisista tapahtumista, jotka perustuvat kaikkien aikojen ja kaikkien yhteiskuntakerrosten ihmisten välisiin eittämättömiin myötätunnon ilmauksiin.
Tämän markiisittaren seura ei ollut milloinkaan tarjonnut minulle suurta viehätystä. Minusta ei hänessä ollut muuta merkillistä kuin tavaton muisti, jonka hän oli säilyttänyt nuoruutensa päiviltä ja miehevä selvyys, jolla hän kertoi muistoistaan. Muuten unohti hän, kuten kaikki vanhukset, eiliset asiat eikä välittänyt muista kuin sellaisista tapahtumista, jotka suoranaisesti vaikuttivat hänen kohtaloonsa.
Hän ei ollut tuollainen viehättävä kaunotar, jonka kauneus ei ole loistava eikä säännöllinen ja joka ei saata olla henkevyyttä vailla. Sellaisen naisen on pakko olla henkevä näyttääkseen yhtä kauniilta kuin ne, jotka ovat kauniimpia. Markiisitar sitävastoin oli onnettomuudekseen ollut kiistämättömän kaunis. Olen nähnyt vain yhden hänen muotokuvansa, jonka hän vanhojen naisten turhamaisuudella oli ripustanut huoneensa seinälle kaikkien katseltavaksi. Hän oli kuvattu siinä metsänhaltijattareksi, jolla oli tiikerintaljaa jäljittelevä satiiniliivi, pitsihihat, santelipuinen jousi ja helmistä tehty puolikuu käherretyillä hiuksilla. Se oli kaikesta huolimatta ihailtava maalaus ja etenkin ihailtava nainen: pitkä, solakka, tumma, mustasilmäinen, vakava- ja jalopiirteinen, suu punainen ja kädet sellaiset, että ne olivat saattaneet Lamballen ruhtinattaren epätoivoon. Ilman pitsejä, satiinia ja puuteria olisi hän todellakin ollut yksi noita ylpeitä ja kepeitä keijukaisia, joita kuolevaiset näkevät metsien kätköissä ja vuorten rinteillä, tullen rakkaudesta ja kaihosta hulluiksi.
Markiisittarella ei ollut kuitenkaan ollut paljon seikkailuja. Oman tunnustuksensa mukaan oli häntä pidetty typeränä. Sen ajan veltostuneet miehet rakastivat vähemmin kauneutta sen itsensä vuoksi kuin keimailun kiihoitusten vuoksi. Monin verroin vähemmin ihaillut naiset olivat riistäneet häneltä kaikki hänen ihailijansa ja kumma kyllä ei hän tuntunut suuresti siitä piittaavan. Siitä, mitä hän katkonaisesti oli kertonut elämästään, päätin, ettei hänen sydämensä ollut milloinkaan ollut nuori ja että kylmä itsekkäisyys oli tukahuttanut kaikki muut sielunkyvyt. Kuitenkin näin hänen ympärillään vanhukselle kylläkin lämpimiä ystäviä: hänen lapsenlapsensa hellivät häntä ja hän teki salaisuudessa hyvää, mutta koskei hän kerskaillut periaatteilla ja tunnusti, ettei milloinkaan ollut rakastanut rakastajaansa kreivi de Larrieuxia, en voinut keksiä muuta selitystä hänen luonteelleen.