Eräänä iltana näin hänet tavallista puheliaampana. Hänen ajatuksensa olivat surunvoittoiset.
— Rakas lapsi, sanoi hän, kreivi de Larrieux on juuri kuollut luuvaloon. Se on suuri suru minulle, joka kuusikymmentä vuotta olin hänen ystävättärensä. Ja sitten on niin peloittavaa nähdä kuinka ihmisiä kuolee! Eihän se ole ihme, hänhän oli niin vanha!
— Kuinka vanha hän olikaan? kysyin minä.
— Kahdeksankymmentäneljä vuotta. Minä olen kahdeksankymmentä, — mutta minä en ole sairaaloinen niinkuin hän, minä saatan toivoa eläväni vanhemmaksi kuin hän. Yhdentekevää, tänä vuonna on useita ystäviäni mennyt manalle, ja vaikka kuvitteleekin olevansa nuorempi ja vahvempi, niin ei voi häätää pelkoa nähdessään aikalaisensa kuolevan.
— Siis, sanoin minä, siinäkö on kaikki kaipaus, minkä te uhraatte tuolle Larrieux-raukalle, joka kuusikymmentä vuotta on teitä jumaloinut, hänelle, joka milloinkaan ei lakannut tuskittelemasta teidän kylmyyttänne ja joka ei milloinkaan menettänyt rohkeuttaan. Siinä oli kerrassaan rakastajan esikuva! Sellaisia miehiä ei enää synny.
— Joutavia, sanoi markiisitar kylmästi hymyillen, miesparalla oli kiihko valitella ja kuvitella itsensä onnettomaksi. Hän ei ollut sitä lainkaan, sen tietää jokainen.
Nähdessäni markiisittaren olevan juttutuulella, ahdistin häntä kysymyksillä kreivi de Larrieuxista ja hänestä itsestään. Tässä se omituinen vastaus, jonka sain:
— Rakas lapseni, tiedän hyvin, että pidätte minua hyvin tyly- ja vaihtelevaluonteisena henkilönä. Voi olla niin. Päättäkää itse: kerron teille koko tarinani, tunnustan teille asioita, joita en ole vielä milloinkaan kenellekään paljastanut. Te, joka olette ennakkoluulottoman ajan lapsi, pidätte minua ehkä vähemmän syyllisenä kuin itse pidän itseäni. Mutta olkoon mielipiteenne minusta mikä tahansa, niin minä en kuole ilman että joku ihminen on tuntenut minut oikein. Ehkä saan teiltä myötätunnon osoituksen, joka lieventää muistojeni suruisuutta. — Minut kasvatettiin Saint-Cyrissa. Siellä saamani loistava kasvatus kantoi todenteolla hyvin vähän hedelmiä. Läksin sieltä kuusitoistavuotisena mennäkseni naimisiin markiisi de R——n kanssa, joka oli neljänkymmenen vuotias. En uskaltanut valittaa, sillä kaikki onnittelivat minua tämän edullisen avioliiton johdosta ja kaikki varattomat tytöt kadehtivat osaani.
En ole milloinkaan ollut kovin älykäs — siihen aikaan olin suorastaan typerä. Luostarikasvatus oli saanut aikaan, että ennestäänkin hitaat luonnonlahjani turtuivat. Minä jätin luostarin yksinkertaisen viattomana — ominaisuus, mikä aivan väärin luetaan meille ansioksi ja mikä usein turmelee koko elämän onnen.
Kokemus, jonka sain kuusikuukautisessa avioliitossa, kohtasi todella niin kehittymättömän älyn, ettei siitä ollut minulle mitään hyötyä. Opin epäilemään itseäni — en tuntemaan elämää. Astuin seuraelämään aivan nurinkurisin ajatuksin ja ennakkoluuloin, joiden vaikutusta ei koko elämäni ole voinut hävittää.