Kuudentoista ja puolen vuoden vanhana olin leski. Anoppini, joka luonteenpuutteeni vuoksi oli mieltynyt minuun, kehoitti minua menemään uusiin naimisiin. On totta, että olin raskaana ja että mitätön leskiosuuteni palautuisi mieheni suvulle siinä tapauksessa, että hankkisin isäpuolen hänen perilliselleen. Suruaikani päätyttyä minut siis vietiin seuraelämään ja siellä minut ympäröitiin ihailijoilla. Olin siihen aikaan kauneuteni täydessä kukoistuksessa ja kaikkien naisten tunnustuksen mukaan ei ollut ainoatakaan, jonka kasvoja ja vartaloa olisi voinut verrata minun kasvoihini ja vartalooni.
Mutta puolisoni, tuo vanha ja veltostunut elostelija, joka ei ollut milloinkaan tuntenut minua kohtaan muuta kuin ivallista halveksumista, oli istuttanut minuun sellaisen vastenmielisyyden avioliittoa kohtaan, etten milloinkaan aikonut suostua sitoutumaan uusiin siteisiin. Tietämättömyydessäni elämästä kuvittelin, että kaikki miehet olivat samanlaisia, että kaikilla olisi samallainen kova sydän, samallainen säälimätön ivallisuus, samallaiset kylmät ja loukkaavat hyväilyt, jotka niin suuresti olivat minua nöyryyttäneet. Niin lyhytnäköinen kuin olinkin, olin vallan hyvin ymmärtänyt, että mieheni harvat hellyydenpuuskat olivat vain kohdistuneet kauniiseen naiseen — sieluaan ei hän niihin pannut. Lopulta olin hänen silmissään tyhmeliini, jota hän julkisuudessa häpesi, ja jota hän ei olisi tahtonut tunnustaa vaimokseen.
Tämä elämäni onneton alku vapautti minut ainaiseksi harhaluuloistani. Sydämeni, jolle sellainen kylmyys ei kukaties ollut luonnollista, kutistui kokoon ja panssaroitsi itsensä epäluuloisuudella. Tunsin miehiä kohtaan vastenmielisyyttä ja inhoa. Heidän kunnioituksensa loukkasi minua, minun silmissäni olivat he vain roistoja, jotka tekeytyivät orjiksi päästäkseen tyranneiksi. Vannoin heille ikuista vastenmielisyyttä ja vihaa.
Kun ihminen ei tunne tarvetta olla siveä, ei hän ole sitä, siinä syy miksi minä ankarine tapoineni en ollut siveellinen. Kuinka surinkaan sitä, etten voinut sellainen olla, kuinka kadehdinkaan tuota siveellistä ja uskonnollista voimaa, joka lannistaa intohimot ja värittää elämän — omani oli niin kylmä ja tyhjä! Mitä olisinkaan antanut intohimoista, joita minun olisi pitänyt masentaa, taistelusta, joka minun olisi pitänyt taistella! Mitä olisinkaan antanut, jos olisin voinut laskeutua polvilleni ja rukoilla kuten ne nuoret naiset, joiden näin luostarista lähdettyään pysyvän muutaman vuoden siveinä maailmassa jumalanpelvon ja lujuuden avulla! Mitä oli minulla poloisella maanpäällä tekemistä? Pukeutua, näyttää itseäni ja kärsiä ikävää. Minulla ei ollut sydäntä, omantunnon nuhteita, pelkoa; suojelusenkelini nukkui sensijaan että olisi valvonut. Pyhä neitsyt ja hänen puhtaat pyhimyksensä eivät minulle tarjonneet lohtua eikä runollisuutta. En tarvinnut taivaallisia suojelijoita: vaarat eivät olleet sellaisia, että ne olisivat minua uhanneet, ja minä halveksin itseäni sen johdosta, josta minun olisi pitänyt olla ylpeä.
Sillä minun on kerrottava teille, että syytin itseäni yhtäpaljon kuin muita nähdessäni, että tahto olla rakastamatta oli muuttunut kykenemättömyydeksi. Olin usein uskonut naisille, jotka kehoittivat minua valitsemaan miehen tai rakastajan, että miesten kiittämättömyys, itsekkäisyys ja raakuus peloitti minua. He nauroivat minulle vasten kasvoja kun niin puhuin, ja vakuuttivat, etteivät kaikki miehet olleet minun vanhan puolisoni kaltaisia ja että heillä oli salaisuuksia, joiden vuoksi saattoi antaa anteeksi heidän vikansa ja puutteensa. Tällainen puhetapa sai minut kuohuksiin, minusta oli nöyryyttävää olla nainen ja kuulla toisten naisten niin halvasti puhuvan tunneasioista ja nauravan kuin mielettömät, kun suuttumus kuvastui kasvoissani. Hetken aikaa kuvittelin olevani kaikkia heitä parempi.
Ja sitten sulkeuduin kärsien itseeni; ikävä kalvoi minua. Muut elivät täysinäistä elämäänsä, minun elämäni oli tyhjä ja hyödytön. Syytin itseäni mielettömyydestä ja kohtuuttomista vaatimuksista, koetin uskoa, mitä sanoivat nuo iloiset ja järkevät naiset, jotka sopivat niin hyvin aikaansa. Sanoin itselleni, että tietämättömyys oli turmellut elämäni, että olin hautonut haaveellisia toiveita, uneksinut uskollisista ja erinomaisista miehistä, joita ei maailmassa ollutkaan. Sanalla sanoen, syytin itseäni kaikista niistä vääryyksistä, joita oli minua kohtaan tehty.
Niin kauvan kuin naiset otaksuivat minun pian omaksuvan heidän periaatteensa, ja sen mitä he nimittivät viisaudekseen, sietivät he minua. Moni toivoi minun kauttani tulevansa omissa silmissään itse vähemmän syylliseksi, moni, joka oli ankarasta hyveestä liukunut julkiseen suhteeseen, uskotteli itselleen, että minä tulisin antamaan maailmalle esimerkin kevytmielisyydestä, joka tekisi hänen oman kevytmielisyytensä anteeksiannettavammaksi.
Mutta kun he näkivät, etteivät nämät toiveet toteutuneetkaan, kun olin jo kaksikymmentävuotias ja yhä vielä turmeltumaton, alkoivat he inhota minua. He väittivät, että minä olin heidän kiivas ja ankara tuomarinsa. He tekivät minut rakastajainsa kera naurettavaksi ja minun valloittamiseni tuli mitä häpeällisimpien suunnitelmien ja mitä siveettömimpien yritysten esineeksi. Ylhäiset naiset eivät hävenneet nauraen punoa salajuonia minua vastaan ja maalla tapojen vapaudessa ahdisteltiin minua kaikin tavoin, himolla, jonka kiihkeys muistutti vihaa. Oli miehiä, jotka olivat luvanneet rakastajattarilleen kesyttävänsä minut ja naisia, jotka sallivat rakastajainsa yrittää. Oli emäntiä, jotka koettivat illallispöydän viinien avulla hämmentää järkeni. Minulla oli ystäviä, ja sukulaisia, jotka minua koetellakseen hankkivat minulle hyvin kauniita miehiä vaunujeni ajajiksi. Kun viattomuudessani olin paljastanut heille sydämeni, tiesivät he varsin hyvin, että minua ei pidättänyt uskonnollisuus eikä kunniantunto, eikä entinen rakkaus, vaan epäluuloisuus ja vaistomainen inhontunne. He eivät laiminlyöneet levittämästä tietoja minun luonteestani ja ottamatta huomioon sieluni epävarmuutta ja tuskaa, väittivät he, että minä halveksin kaikkia miehiä. Miehiä ei mikään niin suuresti loukkaa kuin tämä tunne, he antavat ennemmin anteeksi kevytmieliset tavat ja korskeuden. He yhtyivätkin naisten minua kohtaan tuntemaan vastenmielisyyteen, ja etsivät seuraani vain pannakseen toimeen kostonsa ja saadakseen minut lopultakin naurettavaan valoon. Minä näin ivallisuutta ja teeskentelyä kaikkien otsalla ja ihmisvihani kasvoi päivä päivältä.
Muuan älykäs nainen on tämän asian suhteen määrännyt kantansa. Hän pysyi lujana ellei muun vuoksi niin lisätäkseen kilpailijattariensa raivoa. Hän antautui julkisesti hartaudenharjoituksiin liittyäkseen harvalukuisten siveiden naisten seuraan, joka tuonakin aikana toimi kunniallisten ihmisten mielenylennykseksi. Mutta minussa ei ollut kylliksi luonteenlujuutta seisoakseni myrskyä vastaan, joka kiihtyi ympärilläni. Tunsin olevani hyljätty, väärinymmärretty, vihattu, maineeni oli jo alttiina hirmuisille ja omituisille moitteille. Eräät naiset, jotka olivat vaipuneet mitä hillittömimpään irstailuun olivat pelkäävinään vaaraa ollessaan minun seurassani.