Poika puhui noin pelätessään tyttöä melkein yhtä paljon kuin virvatulta. Hän oli kuullut hänen laulunsa ja luuli sitä jonkinlaiseksi aarnikeijun manausluvuksi, aarnikeijun, joka hyppi ja tanssi tytön edessä kuin hupsu ja näytti olevan aivan ihastuksissaan Fadetten tavatessaan.
"Näen kyllä, armollinen herra Kaksonen", sanoi pikku Fadette vähän mietittyään, "että puhut noin armollisesti, kun olet pelästyksestä miltei puolikuollut ja äänesi vapisee kuin vanhan isoäitini. Niin, raukkaseni, pimeässä ei käy komeileminen yhtä ylhäisesti kuin päivällä; lyönpä vetoa ettet uskalla mennä joen yli ilman minun apuani."
"Olin siellä äsken", vastasi Landry, "ja olin vähällä upota. Uskallatko sinä, Fadette, todellakin? Etkö ensinkään pelkää ettet löydäkkään porrasta?"
"Miksikäs en sitä löytäisi? Mutta minä näen kyllä mitä sinä pelkäät", vastasi pikku Fadette nauraen. "No niin, anna tänne kätesi, pelkuri; ei aarnikeiju ole niin paha kuin luulet, eikä hän tee muille pahaa kuin niille, jotka sitä pelkäävät. Minä olen hänet nähnyt monesti, niin että me olemme vanhoja tuttuja."
Sitte veti tyttö hänet käsivarresta portaalle, voimakkaammin kuin mitä poika olisi luullut hänen jaksavan; veti, hyppi ja lauloi:
"Mulla on viitta niin välkkyvän soma;
joka sirkalla sulhonsa oma."
Landry ei tuntenut juuri suurempaa turvallisuutta tuon pienen noidan seurassa kuin äsken aarnikeijunkaan parissa. Mutta kun hän mieluummin katseli paholaista oman sukunsa hahmossa kuin pahanilkisenä, harhailevana tulenliekkinä, ei hän pannut vastaankaan, jopa tunsi itsensä rauhalliseksi huomatessaan Fadetten kulettavan niin hyvin, että hän voi kulkea aivan kuivin jaloin. Mutta kun he kulkivat nopeasti eteenpäin, syntyi siitä ilmanvetoa, mikä sai virvatulen seuraamaan koko ajan jälessä — tuon luonnonilmiön, joksi koulumestarimme sitä nimitti, vakuuttaen ettei sitä tarvitse lainkaan pelätä.
XIII.
Mahdollisesti Fadetin muorikin tunsi virvatulen luonnollisen alkuperän ja oli selittänyt tyttärentyttärelleen ettei sitä pidä pelätä, tai oli tyttönen, joka niin usein näki semmoisia tulia — sillä niitä näyttäysi useasti vierinkiviportaan läheisyydessä ja vain pelkästä sattumasta riippui ettei Landrykin ollut niitä aikaisemmin nähnyt lähempää — tullut siihen johtopäätökseen että se henki, joka niitä liikuttaa, ei ollut mikään salaperäinen eikä tahtonut hänelle muuta kuin hyvää. Tuntiessaan Landryn vapisevan koko ruumiiltaan virvatulen lähestyessä, sanoi tyttö:
"Tyhmeliini, eihän tuo liekki edes poltakkaan, ja jos olisit kyllin nopsa ottaaksesi sen kiinni, niin näkisit ettei se jätä merkkiäkään jälkeensä."