Puitten varjossa oli kuitenkin niin pimeätä, että Landry koetteli kepillä eteensä ennenkuin astui portaalle. Hän hämmästyi nähdessään tavallista enemmän vettä, varsinkin kun kuuli kohinaa sulkuluukkujen luona, jotka kai olivat olleet jo hyvinkin tunnin ajan avattuina. Mutta nähdessään selvästi valontuikkeen Fadetin ikkunasta, hän astui rohkeasti eteenpäin. Parin askeleen päässä kohosi vesi kuitenkin jo polvien yläpuolelle ja hän vetäytyi taaksepäin luullen harhaan joutuneensa. Hän koetti vähän ylempää ja vähän alempaa, mutta siellä oli vielä enemmän vettä. Ei ollut satanutkaan ja kohina sulkuluukkujen luona kuului yhä — olihan se sangen kummallista.
XII.
"Olen varmaankin eksynyt", ajatteli Landry; "sillä nyt näen valon Fadetin mökistä oikealta puolelta, vaikka sen pitäisi näkyä vasemmalta."
Hän meni takaisin Croix-au-Lièvreen ja kulki siellä olevan ristin ympäri suletuin silmin, vapautuakseen harhauksestaan; ja katseltuaan tarkoin puita ja pensaita; luuli hän nyt olevansakin ympäristöstä selvillä ja meni takaisin virran rannalle. Mutta vaikka ylipääsy siltä kohdalta näytti helpolta, ei hän uskaltanut astua kuin kolme askelta, sillä nyt näkyi valo Fadetin mökistä miltei takaapäin, vaikka sen olisi pitänyt näkyä suoraan edestä. Hän pyrki nyt joen yli viistoon, mutta silloin nousi vesi miltei vyötäisiin saakka. Hän astui kuitenkin eteenpäin siinä luulossa, että oli sattumalta joutunut johonkin syvempään paikkaan, mutta että kaikki suoriutuisi hyvin, kun hän vaan jatkaisi samaan suuntaan valoa kohti.
Mutta hän teki oikein pysähtyessään, sillä joki muuttui yhä syvemmäksi ja kylmä vesi nousi jo aina olkapäihin saakka. Hän arveli hetkisen pitäisikö hänen kääntyä ympäri, sillä valo näytti muuttavan paikkaa: hän näki sen liikkuvan, kiitävän, hyppivän, siirtyvän rannalta toiselle ja lopulta kuvastuvan veteen kaksinkertaisena, liitelevän ilmassa kuin lintu levitetyin siivin ja pirahtelevan kuin pihkainen puu tulessa.
Silloin Landry pelästyi ja oli aivan malttinsa kadottaa. Hän oli kuullut sanottavan ettei mikään ole niin petollista eikä ilkeätä kuin virvatuli; se huvitteleksen eksyttämällä niitä, jotka sen näkevät, ja vie heidät syviin kuiluihin, nauraen ja pilkaten heidän hätäänsä.
Landry sulki silmänsä päästäkseen virvatulta näkemästä, kääntyi nopeaan aivan umpimähkään ja nousi jälleen rannalle. Hän heittäytyi ruohikkoon ja katseli tulta, joka yhä jatkoi tanssiaan ja nauruaan. Se oli suorastaan ilkeätä katsella. Toisinaan se liiteli kuin lintu, toisinaan se kokonaan katosi. Väliin se oli kuin suuri häränpää, ja heti senjälkeen kuin kissansilmä. Se läheni Landryta tanssien hänen ympärillään niin nopeaan, että hän aivan soentui; lopulta se, nähdessään ettei poika tahtonut sitä seurata, kääntyi takaisin kaislikkoon, jossa se riehui kuin suuttuneena ja ikäänkuin olisi tahtonut huutaa hänelle haukkumasanoja.
Landry ei uskaltanut paikaltaan liikahtaa, sillä takaisin kääntymälläkään hän ei olisi voinut ajaa virvatulta pakoon. Sanotaan että se juoksee pakoon yrittävien jälkeen, asettuen heidän tielleen, kunnes he joutuvat aivan pyörälle ja putoavat johonkin koloon tai kuoppaan. Landryn hampaat kalisivat vilusta ja säikähdyksestä. Juuri silloin hän kuuli vienon, lempeän äänen takanaan laulavan:
"Sirkka, sirkka, pikku sirkka, ota myssy ja huivitirkka! Mulla on viitta niin välkkyvän soma, joka sirkalla sulhonsa oma."
Ja pikku Fadette, joka aikoi mennä rivakasti joen yli pelkäämättä tai kummastelematta virvatulta, törmäsi Landryta vasten, joka oli istuutunut pimeässä maahan. Tyttö vetäytyi takaisin ja kirota räväytti kuin mikähän poika, eikä aivan pikkupojan tavoin, vaan melkeinpä kuin mies. "Minä se olen, Fanchon", sanoi Landry kohoten seisomaan. "Älä pelkää; en minä sinulle mitään tee."