"Ei, Landry", vastasi hän nyyhkyttäen; "mutta minä pelkään että kun sinä olet minua suudellut pimeässä, kasvojani näkemättä, niin alat minua vihata, kun näet ne päivänvalossa."
"Enkö sitte ole sinua milloinkaan päivällä nähnyt?" sanoi Landry kärsimättömästi; "ja enkö näe sinua nytkin? Tule tänne kuuvaloon, näen sinut hyvinkin, enkä enää tiedä oletko sinä ruma, mutta minä pidän sinun kasvoistasi, koska pidän sinusta — niin on asia."
Ja hän suuteli tyttöä, ensin arastellen, mutta sitte uudelleen niin hurmaantuneena, että Fadette pelästyi, työnsi hänet luotaan ja sanoi:
"Riittää, Landry, jo riittää! On aivan kuin suutelisit minua uhallasi — tai ehkä ajattelit Madelonia. Rauhotuhan: minä puhun hänen kanssaan huomenna ja huomenna sinä saat suudella häntä suuremmalla mielihyvällä kuin mitä voit tuntea minua suudellessasi."
Tyttö heittäysi nopeasti kivilouhoksen reunan yli ja riensi kevein askelin tiehensä.
Landry oli kuin huumautunut ja hänen teki mieli juosta tytön jälessä. Kolme kertaa se kiusaus hänet valtasi, ennenkun hän vihdoin voi päättää lähteä joellepäin. Lopulta tuntui kuin paholainen olisi häntä ahdistanut, ja hän rupesi juoksemaan eikä pysähtänyt ennenkuin pääsi Pricheen.
Seuraavana päivänä, mennessään aamun sarastaessa katsomaan härkiään ja niitä taputellessaan ja ruokkiessaan, hän ajatteli eilistä pitkää keskusteluaan Fadetten kanssa Chaumoisin louhoksessa, kuinka se oli tuntunut lyhyeltä kuin silmänräpäys. Hänen päänsä oli vielä raskas lyhyen unen ja eilen kokemiensa vaihtelevien mielenliikutuksien vuoksi. Hän oli hämillään ja miltei peloissaan sen johdosta, mitä oli tuntenut tuota tyttöä kohtaan — tyttöä, joka nyt muistui hänen mieleensä rumana ja huonosti puettuna, jommoisena hän oli aina hänet nähnyt. Väliin hän kuvitteli nähneensä sellaista unta, että hän niin mielellään oli tyttöä suudellut ja sellaisella riemulla painanut häntä rintaansa vasten, ikäänkuin olisi ollut kiihkeästi häneen rakastunut ja äkkiä ruvennut pitämään häntä kaikkia muita tyttöjä kauniimpana ja rakastettavampana.
"Hän on noita, niinkuin ihmiset sanovatkin, vaikka hän ei sitä omista", ajatteli Landry; "ja aivan varmaan hän minut eilen illalla loihti, sillä en eläissäni ole tuntenut isää enkä äitiä, enkä sisarta tai veljeä, enpä edes kaunista Madelonia tai rakasta kaksoisveljeäni Sylvinetiä kohtaan niin kiihkoisaa ystävyyttä, kuin mitä tuo noita minussa herätti itseään kohtaan parissa minuutissa. Jos Sylvinet-raukka olisi nähnyt minun tilani, niin hän varmaan olisi aivan hullaantunut mustasukkaisuudesta. Se tunne, mitä tunsin Madelonia kohtaan, ei häirinnyt minun ja veljeni ystävyyttä, mutta jos vain päivänkin olisin yhtä hulluna ja kiihkoisena kuin olin eilen tuon Fadetten seurassa, niin ihan varmaan tulisin hulluksi, enkä välittäisi koko maailmassa muusta kuin hänestä."
Landry oli miltei tukehtua häpeästä, tuntien suurta väsymystä ja alakuloisuutta. Hän istuutui härkien soimen reunalle, peläten että tuo noita oli vienyt sekä hänen sielunvoimansa että järjen ja terveyden.
Mutta kun päivä yhä valkeni ja Prichen miehet nousivat ylös, alkoivat he laskea hänen kanssaan leikkiä siitä, että hän oli tanssinut tuon ilkeän Sirkan kanssa, ja kokkapuheissaan he esittivät hänet niin rumaksi, huonosti kasvatetuksi ja naurettavasti puetuksi, ettei hän tiennyt minne piiloutua; siinä määrässä häntä hävetti ei ainoastaan se, mitä he olivat nähneet, vaan myöskin se, mitä hän varoi kertomasta.