Pikku Fadette hiukan säpsähti, mutta voitti pian jälleen iloisen tuulensa ja sanoi:
"Sinä tahdot että minun pitää määrätä sinulle joku rangaistus syntisi sovitukseksi. Minä kuitenkin vapautan sinut siitä, poikaseni. On aivan tarpeeksi kun tanssit minun kaltaiseni tytön kanssa; olisi kerrassaan liian suuri uhraus vielä häntä suudellakkin."
"Ei, älä sano niin", huudahti Landry tarttuen tytön ranteeseen; "en luule sitä miksikään rangaistukseksi — ellei se ole sinulle itsellesi vastenmielistä, nyt kun on minusta kysymys."
Ja näin sanoessaan hän tunsi sellaista halua suudella pikku Fadettea, että hän aivan vapisi ajatellessaan ettei tyttö suostuisikaan.
"Kuulehan, Landry", vastasi Fadette lempeällä, hyväilevällä äänellä; "jos olisin kaunis, sanoisin sinulle että tämä ei ole oikea paikka eikä tilaisuus suudella toisiaan aivan kuin salassa. Jos olisin turhamielinen, niin ajattelisin päinvastoin että nyt on oikea paikka ja aika, koska pimeys peittää rumuuteni eikä täällä ole ketään, jota sinun tarvitsee hävetä. Mutta kun en ole kaunis enkä turhamielinen, niin sanon näin: anna minulle kädenlyönti ystävyytesi osotteeksi, ja minä olen sinun ystävyyteesi tyytyväinen, minä joka en ole sitä milloinkaan kokenut, enkä tule itselleni koskaan muuta ystävää toivomaan."
"Kyllä", sanoi Landry, "puristan kättäsi kaikesta sydämestäni — ymmärräthän, Fadette. Mutta uskollisinkin ystävyys, jommoista nyt tunnen sinua kohtaan, ei estä toisiaan suutelemasta. Jos kiellät, niin luulen että vielä kannat vihaa minua kohtaan."
Hän koetti yllättämällä ottaa tytöltä suudelman, mutta pikku Fadette vastusti, ja kun hän siitä huolimatta tahtoi päästä tahtonsa perille, purskahti tyttö itkuun.
"Anna minun olla, Landry; sinä pahotat mieleni."
Landry katsoi hämmästyneenä, ja kun hän jälleen näki tytön itkevän, tuli hän sekä alakuloiseksi että pahoille mielin.
"Näen kyllä", sanoi hän, "ettet puhu totta sanoessasi ettet tahdo muiden kuin minun ystävyyttäni. Sinun sydämessäsi on voimakkaampi ystävyys, joka estää sinun minua suutelemasta."